Hänen sormiaan paleli. Hän hieroi kohmeisia kouriaan yhteen hönkien samalla höyryävää hengitystä iholle.
Nimensä oli tämä surkea mies jo lähes itsekin unohtanut. Pummiksi yleensä kutsuttiin - tai haukuttiin, sama se hänelle.
Vanhat rispaantuneet vaatteet eivät juuri lämmittäneet hänen hoikkaa vartaloaan. Vaatimaton nuotiontapainen edessään vuotavan kosteudesta sammaltuneen vanhan sillan alla jälleen yötänsä viettäen viimaisen syksyn kourissa elossa pysymisestä kamppaillen tämä mies, tai ennemmin varjo miehestä, huokaisten painoi päänsä haisevalle koinsyömälle karvalakilleen antaen itsensä vaipua levottomaan uneen. Uneen josta ei koskaan voinut olla varma enää heräävänsä.
Kun aamun ensimmäinen raitiovaunu kolisteli siltavanhuksen yli, mies heräsi tuttuun tapaansa säpsähtäen. Huuhdottuaan riutuneet kasvonsa liejuisessa joessa joka mateli sillan ali, hän kokosi olemattoman omaisuutensa ja lähti tarpomaan kohti keskuspuistoa.
Tarkistettuaan toistakymmentä roskista sekä viitisenkymmentä puistonpenkin alusta aamiaista etsien, istahti hän köyhän saaliinsa ääreen kauniin lammen rantaan tiheiden puiden varjoon katseilta piiloon ja söi. Hän pureskeli jokaista palasta hitaasti saadakseen sen kestämään kauemmin ja tuntumaan isommalta annokselta, olivat ruoantähteet sitten kuinka haisevia ja eltaantuneita tahansa.
Siinä istuessaan ja syödessään lasittunein silmin katse lammen tyynessä pinnassa, rupesi herra Pummi jälleen kaihoisasti muistelemaan aikaa jolloin hänellä vielä oli elämä.
Hänellä oli kaunis rakastava vaimo, kolme lasta, joista nuorin hädintuskin puolta vuotta, tuottoisa työ josta nautti sekä ihastuttava koti. Sen kaiken oli hän julmasti menettänyt yhdessä ohikiitävässä hetkessä.
Sen yön muisto puistatti häntä. Hän kuuli yhä korvissaan sen tärykalvot rikkovan räjähdyksen, tunsi elävästi sieraimissaan saman rikin ja pelon lemun sekä tunsi poskillaan jokapäiväiset lohduttoman tutuiksi käyneet kyyneleet. Eläen jälleen kerran kauhun yön hetket jotka romuttivat hänen elämänsä hän muisteli kuin olisi elänyt jälleen sitä hetkeä, jolloin hänen myöhään illalla töistä palatessaan ja kotia kohti kävellessään juuri kun oli ehtinyt kotiportille, se tapahtui. Varoittamatta kuin selkään ammuttu nuoli hänen talonsa, kotinsa räjähti suurena tulipallona hänen silmiensä edessä heittäen hänet voimakkaasti ilmaan monen metrin päähän. Hänen ihonsa savusi palovammoista, muttei hän edes huomannut moista sivuseikkaa. Ensimmäinen ajatus: PERHEENI! Talon tilalla oli enää musta hiiltynyt kasa tuhkaa.
- Moona M.
Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Lokakuun 5. 2011 klo 16:08
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti