tiistai 18. lokakuuta 2016

Painajaisia.
Herään tukehtumisen tunteeseen.
Kurkkua kuristaa
puristaa.
Jalkoja heikottaa.
Huono olo.

Ajatus seis ja ovesta ulos!
Tartu hetkeen
muista hengittää
mene saunaan
ja nukkumaan.
Ole kiltti itselle
ja muille.
Ole ajattelematta
liikaa eteenpäin.

Me ollaan kaikki yhtä.
Ei tarvitse pelätä.
Saamme toisiltamme,
annamme takaisin.

Uni tulee,
kun kuulen toisten nukkuvan.
Hengitys
ja vaimea huokaus.

Lepään, luotan,
uskallan nukahtaa.
Toisten keskellä
silmät kiinni.

Kaikki meistä
keskeneräisiä

samassa kehossa
pieni lapsi
ja sopivasti rikkinäinen aikuinen.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Minä en luovuta. Yhä uudelleen kuljen tunteitani vastaan. Kävelen yksin aamuseitsemäksi mahdollisesti kuolemaan johtavaan leikkaukseen Töölön sairaalaan. Kävelen myöhässä ensimmäiselle kauan tapahtuvaksi odottamalleni joogatunnille ihailemaani joogakouluun. Astun ovesta ulos, sitten bussiin, kauppaan tai kahvilaan tai kirjastoon, tapaamiseen tai tilaisuuteen. Jokaiseen paikkaan johon en ole uskaltanut mennä takaisin.  Ovet avautuvat. Vuosien ajan. En tahdo minkään muuttuvan.

Minä en häpeä. Enkä jännitä. Minussa ei ole mitään vikaa. Ei ole yhtäkään diagnoosia joka voisi minut määrittää. Annan kehoni reaktioiden näkyä. Minä en ole reaktioni. Enkä kehoni. Pelko ei voi minua vahingoittaa.

― Ri

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Lempeä sade
syksyn kosketus
pyyhkäisee maisemani yli.

Vavisuttelee varoen vaahteroita
ripsotellen lehtiä
värikkääksi räsymatoksi maahan.

Pisara kerrallaan
pesee
kesän pölyt pois.

Luo lätäköitä
lasten ja lastenmielisten
läiskyteltäväksi.

Loihtii maailman uusiksi.
Manaa muuttolinnut matkaan.
Kuiskii karhut ja kukkaset käpertymään talviunilleen.

Vedän villasukat jalkaan.
Hymyilen hiljaa,
sisäänpäin kääntyen.

Ilonpurot virtaavat
vapaana,
voimaa täys.

- H.