Melkein
koko elämäni tuntui aiemmin pyörivän käsitteen ”yhteiskunta”
ympärillä. Mitä tämä ”yhteiskunta” minulta odottaa, toivoo
ja haluaa, mitä velvollisuuksia ”yhteiskunta” minulle asettaa ja
miten minun kuuluu elämässäni toimia, jotta voin olla yhtä
arvokas osa tätä ”yhteiskuntaa”. Kuinka voin olla yhtä
täysivaltainen ”yhteiskunnan” jäsen kuin kaikki muutkin
ihmiset.
Itselleni,
kuten myös monelle muullekin, ”yhteiskunnan” jäseneksi
kelpaamiselle on tietyt kriteerit. Aika usein ne tuntuvat liittyvän
ns. normaaliin työssäkäyntiin/jälkeläisten tuottamiseen. Ennen
uskoin, että joku taho nimeltä ”yhteiskunta” ihan oikeasti
odottaa minulta jompaa kumpaa tai molempia edellämainituista. Nämä
odotukset ja niihin lähes epätoivoisesti pyrkiminen eivät
aiheuttaneet mitään muuta kuin haittaa. Koin, etten kuulu
”porukkaan”, olen turha ja arvoton. Täysin hyödytön,
pikemminkin ylimääräinen rasita. Loinen, joka elää muiden verta
imien.Nämä tuntemukset aiheuttivat merkittävää stressiä joka
vaikutti negatiivisesti sekä etenemiseen kuntoutumisessa että
sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Ehkä suurin
haaste oli epäonnistumisen tunne, joka vaikutti ennen kaikkea
itsetuntoon, oman arvon (tai arvottomuuden) tuntoon sekä ihan
yleisesti elämänlaatuun. En tuntenut eläväni ”yhteiskunnan”
mielestä täyttä ja merkityksellistä elämää, koska en ole
koskaan pystynyt käymään töissä. Ajattelin voivani olla
onnellinen ja merkityksellinen ”yhteiskunnalle” vasta, kun
siirryn työelämään.
En
muutenkaan tuntenut täyttäväni kaikkia odotuksia, joita oletin
ympäristön minulle asettaneen. Olin tyytymätön itseeni, kunnes
kyllästyin koko kuvioon täysin. Totesin, että jos en kelpaa
”yhteiskunnalle” sellaisena kuin olen, niin ihan sama. En vaan
enää jaksanut välittää. Päätin, että kunhan teen asiat siten,
että tiedän itse tehneeni parhaani ja toiminenni niin, että voin
olla tyytyväinen itseeni ja tekemisiini, kaikki on niin kuin
pitääkin. Työelämään pääsemisessä onnistuminen jäi
ajatuksissa taka-allalle tai ainakaan se ei enää tuntunut niin
tärkeältä. Enemmän aloin miettimään omia voimavarojani,
resurssejani ja lähtökohtiani omaa elämääni ja olemistani
ajatellen. Tulin siihen lopputulokseen, että niillä mennään mitä
on, koska en voi antaa mitään sellaista, mitä minulle ei ole tai
jonka hankkimiseenkaan minulla ei ole vaadittavia resusseja. Päätin,
että teen asiat itselleni parhaalla tavalla, riippumatta siitä mitä
muut odottavat, haluavat tai ajattelevat. Aloin kuuntelemaan itseäni.
Minulle
työelämään pääsyäkin tärkeämpi tavoite on ollut olla
onnellinen. Kun työelämään siirtyminen alkoi noin 10 vuoden
laaja-alaisen kuntoutumisen jälkeen näyttää erittäin
epätodennäköiseltä, totesin, että onnellisuuteen ja siihen
”yhteiskunnan” jäsenyyden saavuttamiseen täytyy kehitellä
jokin toinen reitti. Sellainen reitti, jota voin kulkea täysin
niillä resursseilla, jotka minulla on tai jotka pystyn hankkimaan.
Siten päädyin mm. eläväksi kirjaksi, vertaisohjaajaksi,
kokemusasiantuntijaksi ja tovitukihenkilöksi. Näitä reittejä
pitkin löysin omalle elämälleni merkityksen. Koin, että tämä
oli minun reittini saada tuntea itseäni arvokkaaksi ”yhteiskunnan”
jäseneksi. En tuntenut itseäni enää ylimääräiseksi loiseksi.
Tunsin itseni myös onnellisemmaksi.
Vaikka
saavutinkin omalla kohdallani tämän tavoitteen, tunteen siitä,
että olen ”yhteiskunnan” jäsen, olen kuitenkin erittäin
ahkerasti jatkanut näiden asioiden pohtimista. Nämä asiat ja
niistä syntyvät ajatukset pyörivät nimittäin hyvin usein
kohtaamisissani ihmisten kanssa. Asia koskettaa itseäni todella
paljon ja toivoisin voivani vaikuttaa muidenkin asenteisiin ja
ajatuksiin tätä ”yhteiskuntaa”, sen odotuksia ja toisia
kanssaihmisiä kohtaan.
Olen
tyytyväinen siihen, kuinka pitkään olen hoitanut asiani omien
tuntemuksieni mukaan, itseäni kuunnellen, eli ns. tunneohjauksella
kulkien. Se toimii erittäion hyvin, jos tuntee itsensä ja luottaa
tuntemuksiinsa. Olen joskus perustellut muiden mielestä ehkä
hivenen epätavallisia valintojani sillä, että jos asiat todella
kuuluu tehdä tietyllä tavalla tämän ”yhteiskunnan” mukaan,
niin olen kyllä jäänyt ihman sitä ohjekirjaa. Moniin valintoihini
ja niiden hyväksyttävyyteen olen saanut vahvistusta ja varmuutta
ajatuksesta, että kaikki on ok, kunhan menen sillä
tunneohjauksella, enkä riko lakeja.
Olen
pikkuhiljaa tullut myös siihen lopputulokseen, että mitään
tälläistäsuurta ylintä valvojaa nimeltä ”yhteiskunta” ei
ole. Uskon, että tätä ”yhteiskuntaa” jonakin kaikkivaltiaani
tahona ei ole. Mikään tälläinen taho ei ole tullut kertomaan
minulle, mitä minulta odotetaan. Kunhan ei riko niitä lakeja. Nämä
minua vuosia piinanneet ”yhteiskunnan” vaatimukset ovat tulleet
omasta päästäni. Ne ovat vain omia oletuksiani, kuvitelmiani ja
luulojani. Voin olla väärässä, mutta olen aika varma, että tästä
on kyse myös muiden ihmisten kohdalla. Oletuksista, kuvitelmista ja
luuloista. Kaikki tekevät omat päätöksensä elämässään, mutta
itse en anna näiden ”harhojen” määritellä ja ohjata elämää.
En voi tietää, mitä kukakin minulta haluaa, odottaa tai toivoo,
mutta en ainakaan usko, että näitä vaatimuksia latelisi jokin
ylin, näkymätön ja minun mielestäni kuvitteellinen taho. Tiedän
kyllä monesti, mitä yksittäiset ihmiset minulta odottavat.
Edustivat he sitten mitä tahansa ammattikuntaa tai tahoa, niin se
taho ei mielestäni ole tämä ”yhteiskunta” ja nämä ihmiset
ovat vain yksittäisiä ihmisiä. Heillä voi olla ohjeita
esimerkiksi psykiatrista hoitoani ajatellen, mutta harvoin mikään
yksittäisen ihmisen suusta tuleva sanoma on mikään yksi ainoa
totuus, mikään maailman laajuinen fakta. Kyse on mielipiteistä ja
näkemyksistä, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän niiden
esittäjien omia. Perustuen heidän lähtökohtiinsa, taustoihinsa ja
kokemuksiinsa.
Loppupeleissä
en edes kysymälläkään voi tietää, mitä minulta odotetaan. En
näe kenenkään toisen mieleen. Ja vaikka joku yksittäinen ihminen
selkeästi odottaisikin jotain, ei hänelläkään ole loppujen
lopuksi mitään oikeuksia määrittää ja ohjata minun elämääni.
Eikä minun tapojani, tekojani ja arvojani määritä mitkään omat
oletukseni muiden mahdollisista oletuksista. Joten perustan oman
tapani elää siihen mitä tunnen. Se on minulle se ainoa toimiva
ohje elää elämäni ja olla mukana. Sitten voisikin kysyä, että
mukana missä, jos sitä ”yhteiskuntaa” ei minun mielestäni edes
ole olemassa. Vastaus on hyvin yksinkertainen; olen mukana elämässä
elämääni ihmisenä muiden ihmisten kanssa. Ja koska kaikki
kriteerit ja odotukset ”porukkaan” kuulumiselle menevät todella
hankaliksi jo ihan siitä syystä, että kaikki ihmiset ovat niin
erilaisia, niin itselleni riittää se, että olen ihminen. Ja
minulla on sama ihmisarvo kuin muillakin ihmisillä. Se riittää.
Sen kummempia jäsenyyksiä ”yhteiskuntaan” en tarvitse. Siitä
on minun mielestäni todisteena se, että kun hylkäsin ajatukset
”yhteiskunnasta” ja sen määrityksistä ja keskityin vain
olemaan ihminen ihmisten joukossa, olen tuntenut kuuluvani
”porukkaan” paremmin kuin koskaan. Ilokseni olen huomannut, että
eipä siihen sitten tarvitukaan sitä ns. normaalia työelämää tai
omaa jälkikasvua. Riittää, että olen ihminen ja muistan lait.
Välillä
kohtaamiset kanssaihmisten kanssa saavat kuitenkin muistamaan, että
kaikille se ei riitä. Jotkut todellakin pitävät esimerkiksi
tälläisiä tuilla eläviä mielenterveyskuntoutujia
vähempiarvoisina verrattuna esimerkiksi töillä itsensä elättäviin
ns terveisiin ihmisiin. Jotta tämän tyyliset asenteet ja kommentit
eivät vaikuttaisi oman arvon tunteisiini tai mielikuviini itsestäni
(ainakaan negatiivisesti), muistutan itseäni siitä, että olen
kuitenkin aina samalla viivalla muiden ihmisten kanssa. Myös muiden
tuilla elävien mielenterveyskuntoutujien. Joten jos pitäisin
itseäni vähempiarvoisena, koska olen mielenterveyskuntoutuja ja
elän tuilla, tavallaan myöntäisin silloin, että kaikki muutkin
tuilla elävät mielenterveyskuntoutujat ovat jollain lailla muka
vähempiarvoisia. Ja mitään sellaista en tietenkään allekirjoita.
Joten keskityn elämään elämääni onnellisena ihmisenä muiden
kanssaihmisten kanssa. Saman arvoisena ja yhtä merkityksellisenä,
unohtaen kokonaan, mitä tämä minulle nykyään merkityksetön
kerho nimeltä ”yhteiskunta” odottaa. Teen sen, minkä varmasti
pystyn, eli olen ihminen. Se saa luvan riittää tässä elämässä.
- Tero/Teresa
Leppä 1.3. 2016