keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Jänis

Voisinpa sanoa, että mieleni on jänis. Tämä ei siis ollut toive, se oli toteamus. Mieleni laukkaa ympäriinsä hirveällä vauhdilla. Sen reiteissä ei useinkaan ole mitään järkeä ja sen polut risteilevät toistensa ylitse monta kertaa, niin ettei se lopulta tiedä itsekään mistä se on tulossa ja minne se on menossa.

Aika menettää merkityksensä kun sitä on riittämiin, kun sitä on liikaa. Sekunnit, minuutit, tunnit, päivät, kuukaudet. Ne vain tulevat yksi toisensa perään. Ja kuten ajatusjäniksen jäljet, niitäkään ei enää erota toisistaan. Onko nyt tänään, vai eilen, vai huomenna.

Apeus on kuin peitto joka lasketaan päälle. Raskas raskas peitto. Se estää käsiä ja jalkoja liikkumasta, puristaa rintaa niin ettei melkein saa henkeä. Sitten tulee suru, uupumus, masennus, väsymys.

Mutta mielen laukkaavaa jänistä ei sekään voi hidastaa, mutta sen suuntaa voi muuttaa. Tuon puun takana itseinho, tuossa kolossa luovuttaminen ja tuossa pensaassa epäilys. Sanoinko väärin? Toiminko väärin? Onko se minun vikani? Tähän kohtaan se jänis pysähtyy, tästä pensaasta syö. Onko se minun vikani?

- Laura M