perjantai 7. helmikuuta 2014

Iitin kesäleirin tarina

Emme osanneet lainkaan arvata, mikä meitä odotti perillä. Nousimme bussiin tavalliseen sekameteliseen tapaan ja suuntasimme kohti Iitin Kesäharjua. Aurinko porotti ja ilma oli lempeä. Kaikki tuntui tavalliselta. Oli maanantai ja heinäkuun loppu, ja kello lähestyi hiljalleen puolta päivää.

Minun olisi pitänyt arvata, tai edes epäillä jotain jo ensimmäisestä vihjeestä. Kävimme pikaisella tauolla Tuuliharjassa, jossa aina kävimme kun perheeni oli matkalla mökille. Katon alla ei ollut enää pääskysenpesiä, vain yksinäinen tuulessa väpättävä höyhen. Minun olisi pitänyt arvata jo siitä, mutta ei, ohitin asian vain yhtenä satunnaisena sivuhuomiona.

Saavuimme puolilta päivin tutulle maantielle, joka mutkitteli peltojen ja upeiden maalaismaisemien halki. Tässä meille annettiin toinen vihje, joka sekin jäi minulta ymmärtämättä. Jos olisin katsonut tarkemmin Salen ulkoasua, olisin pistänyt merkille postilaatikon nimikyltin, jossa Huutotöyry oli vaihtunut vain nimeksi Huuto. Kykenin kyllä huomaamaan herkästi pieniä yksityiskohtia, mutta tällä kertaa olin liiaksi flunssan ja vähäisten yöunien uuvuttama. Toinenkin vihje jäi siis minulta huomaamatta.

Linja-auton pysähdyttyä purimme tavarat ulos soratielle ja hajaannuimme kukin huoneisiimme. Uusille tulokkaille näytettiin paikat vanhaan tuttuun tapaan ja seurasin heitä sivusilmällä tutustuakseni itse tarkemmin kesäiseen ympäristöön. Vanhan aitan luona jäin ihailemaan upeaa vanhaa avainta, joka oli ripustettu seinälle lyhdyn viereen. Tovin ihailtuani ja valokuvia otettuani käänsin selkäni aitalle. Jos olisin katsonut olkani yli, olisin huomannut kolmannen vihjeen: ilma aitan ympärillä väreili ja ovi avautui itsestään rakoselleen. Mutta enhän minä nyt sellaista huomannut.

Apetta saatuani olisi ollut vuorossa kirjoituspiiri, mutta me kaikki tunsimme jonkin olevan erilaista. Henkilökunta, ohjaajat, vertaisohjaajat ja me muut – kaikilla oli sellainen olo, ettei jokin ollut ennallaan. Aurinko meni pilveen ja puiden varjot lankesivat talon ylle. Ilma tuntui painostavalta kuin juuri ennen ukkosta, mutta se mitä seuraavaksi tapahtui, ei ollut ukkosta nähnytkään.

Talo alkoi täristä. Otimme kukin mistä tahansa tukevasta kiinni, jotkut toisistaan ja katselimme silmät laajenneina ympärillemme. Talo kallistui ja tuolit liukuivat arvokkaasti neljällä jalallaan seinää vasten.

”Maanjäristys!” joku huusi.

”Maailman tuho!” joku väitti.

Kun vilkaisin ulos, näin maiseman kuin valuvana vesivärisotkuna. Mitä oikein tapahtui? Tärinä paheni ja katsoimme suu auki, kuinka tuolit poksahtivat yksitellen ja muuttuivat höyheniksi. Sitten yhtäkkiä tärinä loppui. Seisoimme jäykkinä takkahuoneessa ja hiljaisuuden rikkoi vain satunnainen tuolien poksahtelu. Nyppäsin höyhenen kädeltäni.

”Mitä täällä oikein tapahtui?” Heidi kysyi.

Kukaan ei osannut vastata. Mutta ikkunan ulkopuolinen maailma oli muuttunut. Riensimme tungeksimaan ikkunoille ja näimme uudenlaisen maailman kuin karkeakarvaisen sekoituksen eri maalauksista, kirjoista ja elokuvista. Riensin ulos ja näin pelästyneen hahmon maalauksesta Huuto. Hän kirkui minut nähdessään.

Alatalon sijalla oli yksinäinen mies, yhtä pöllämistyneenä kuin minäkin. Tunnistin hänet Mikko Alataloksi. Päärakennus oli muuttunut vain hieman; valkoinen väri oli tiessään ja laudan sijalla oli jykeviä hirsiä. Koristeena oli eläinten luita ja höyheniä. En tunnistanut taloa miksikään tutuksi, mutta Alatalon ja päärakennuksen välisen varastorakennuksen tilalla oli talo kirjasta Seitsemän veljestä. Jukolan poikien mökki.

Kuulin takaani yskäyksen ja kun käännyin, näin vaikuttavan näköisen naisen tummine hiuksineen kalevalahenkisessä vaateparressa.

”Louhi?” kysyin epäuskoisena.

Nainen mutristi suutaan.

”Mitä te olette oikein menneet tekemään?” Louhi, Pohjolan emäntä kysyi.

Kakistelin kurkkuani ja nipistin itseäni; tämänhän on pakko olla unta – ei tällaista ole oikeasti olemassa! Nipistyksistäni huolimatta maisema ei muuttunut normaaliksi ja Louhi mutristeli suutaan silmät palavina kekäleinä leimuten. Kylmä hiki kihosi pintaani ja tokaisin Louhelle: ”Päivää vaan… me tulimme ihan vaan kesäleirille, me ollaan Elviksen porukkaa…”

Louhi lausui vakavana: ”Jaahas, joku on loitsunnut maailman kirjat sekaisin – nyt on Seitsemän veljestä, Kalevala, maailman historiikit ja taide saatu tilattua eläväksi elämäksi Iitin Vuolenkoskelle. Kesäharju on loitsujen vallassa.”

Katselin ympärilleni vielä kerran. Todellakin, minne vain katsoinkin, näin elävänä kaikki maailman kirjat, maalaukset ja elokuvat. Leiriläisetkin olivat muuttuneet… Tunnistin Lumikin ja seitsemän kääpiötä (Rauni, Riku, Timo, Teemu, Teppo, Toni, Aleksi ja Peter), Prinsessa Ruususen prinsseineen (Tiina ja Otso), Seitsemän veljestä (Juuso, Pete, Eetu, Jasper, Ilja, Tapsa ja Heikki), Kultakutrin ja kolme karhua (Annette, Miranda, Sanna ja Nina), Punahilkan (Ulla) ja ihanasta vanhasta, suomalaisesta elokuvan tutun Ilonan ja hänen karitsansa (Iines ja Heidi, joka lampaan hahmossa määki ja juoksenteli pitkin pihaa huutaen ”mää-ää, mää-ää”) sekä Kolme muskettisoturia (Jesse, Ollipekka ja Olli)… ja unohtamatta tietenkään Mona Lisaa (Anne) ihka elävänä edessäni, ja päähenkilöä Annie Mestariampuja-elokuvasta (Minna). Hahmot muuttivat muotoaan ja ulkonäköään aina kun katseen käänsi hetkeksi pois. Välillä joku oli satuhahmo, välillä historiallinen hahmo, ja näkyi siellä olevan animaatiohahmojakin… Hui!

”Kukahan tämän loitsun osaisi purkaa?” kysyin Louhelta, Pohjolan emännältä.

Louhi murahti.

”Vain minä, Louhi – ja minäkin palaan takaisin Irmaksi jälleen. Mutta tarvitsen teidän kaikkien apua. Tarvitsemme Loitsun, joka kertoo kaikesta hyvästä ja kauniista, mitä Kesäharjuun kuuluu, joten alkakaapa kirjoittamaan korjausloitsua!”

”Näin teemme”, tokaisin ja hihkaisin muille: ”TULKAAHAN TÄNNE, NYT RYHDYTÄÄN RIIMITTELEMÄÄN!”

Kaikki olivatkin jo kyllästyneet siihen satu– ja muiden hahmojen sekametelisoppaan, joten porukkaa ei ollut vaikea saada kokoon. Riimittely haluttiin tehdä oikein kunnolla, joten paikalle kannettiin kaikki soittimetkin. Mitä kovemmalla metelillä homma nyt hoidettaisiin, sen parempi! Otettiinpa mukaan myös värit ja maalit, loitsu maalattaisiin taivaanrannalle asti.

Hetken oli hiljaista. Ilmassa kihelmöi ja kuumotti. Sitten Teppo päätti ottaa ohjat käsiinsä. Hän kehotti meitä istumaan rinkiin varmalla äänensävyllä, joka herätti luottamusta meissä kaikissa. Teppo tiesi yhtä ja toista rentoutuksen saloista ja alkoikin hypnoottisella äänellä valmistamaan meitä tulevaan koitokseen. Vaivuimme yhdessä rauhalliseen ja turvalliseen tilaan.

Kun tunsimme olevamme valmiit kohtaamaan todellisuuden, alkoi loitsukin jo hakea muotoaan. Heidin suusta alkoi kuulua saamelaisten joikua muistuttava ääni, joka ei ollut millään tavalla pelottava, vaan toi mieleen sydämen rakkauden. Nyt oli selvää, miten loitsu tulisi säveltää. Tapsa kirjoitti joiun muistiin nuottipaperille. Sillä välin Otso oli kokenut näyn, jossa maailmankaikkeuden kauneimmat asiat lankesivat kuin sadepisarat alas taivaalta ja jokaisen pisaran sisällä oli jokin tärkeä muisto Kesäharjusta. Tuon näyn Otso maalasi saunan lauteilla kihelmöivän liki sata-asteisen löylyn innoittamana niin kauniisti, ettei sitä kauaa voinut kyynelehtimättä katsoa. Nyt loitsu oli sävelletty ja kuvitettu, mutta riimittely aiheutti eripuraa. Riimipurkkiin oli kertynyt monta tärkeää asiaa, jotka kaikki olivat kyllä varteenotettavia, kertoivathan ne kaikki Kesäharjussa koetuista ihanista hetkistä. Mutta mikä niistä olisi se oikea?

Asiasta väännettiin kättä ja sitä puitiin perusteellisesti, kunnes päädyttiin siihen tulokseen, että ne kaikki olivat saman arvoisia. Jokainen meistä on kokenut Kesäharjussa vietetyn ajan omalla tavallaan ja jokaisella on omat tärkeät tuntemuksensa, joita muiden tulee kunnioittaa. Niinpä päädyimme valmistamaan kokonaisen sarjan loitsuja, jotka kaikki sävellettiin, sanoitettiin, sovitettiin ja kuvitettiin hyvässä yhteishengessä. Ja silloin huomattiin, että korjausloitsujen tärkein anti on siinä miten ne opettavat meitä huomioimaan toisemme vertaisina. Vaikka joskus satuhahmot kummittelevatkin mielessä, on silti olemassa tie, joka vie totuuteen.

”Tuokaa pihalle kaikki höyhenet, jotka löydätte” Teppo mestarishamaani määräsi kumealla äänellään. Kaikki lähtivät keräämään tuolihöyheniä ja niitä olikin aikamoinen kasa, koska ulkokatoksen alla oli ollut paljon tuoleja. Penkkien tilalla oli iso kotkansulka, joka oli ainakin kaksimetrinen ja se olisi kelvannut viuhkaksi jopa Kleopatralle. Kaikki pyrkivät keräämään mahdollisimman paljon höyheniä, paitsi Heidi taas lampaan vaatteissa, joka aivasteli saatuaan suullisesta höyheniä nieluunsa untuvan.

Kun höyhenet oli koottu Salen muovipusseihin tuulen vietyä höyhenkasat ensin pariin otteeseen, Teppo astui höyhenten luo ja viittasi Louhen viereensä.

”Onko kaikki valmista?” shamaani kysyi Louhelta, jonka silmät eivät kipinöineet enää niin pahasti.

”Tarvitsemme luita”, Louhi eli Irma tokaisi. ”Kuten talosta näkyy, luut kuuluvat loitsuun.”

”Mistä me luita oikein saamme?” Tapsa huokaisi. ”Eihän tässä hautausmaallekaan viitsi tehdä ryöstöretkeä.”

Louhen silmät salamoivat jälleen.

”Te tomppelit!” Pohjolan emäntä kiivastui ja polki jalkaansa. ”Ymmärrättelö ollenkaan, että päästäksenne takaisin arkeen teidän on tehtävä osanne asian eteen?”

”Munankuoret!” Otso huudahti äkkiä. ”Ne ovat samaa materiaalia mitä luutkin.”

”Me menemme rikkomaan kananmunia”, Tiina tokaisi ja veti Otson perässään keittiöön. Samalla myhäilevä Iines-lammas astui esiin suussaan musta samettipussukka. Hän avasi pussin ja ravisti höyhenten viereen kasan puhdistettuja pikkueläinten luita.

”Pienet sievät luut”, Iines sanoi lempeästi määkien äidillinen katse silmissään. ”Tervetuloa suureen maailmaan osaksi ajan virtaa.”

Samassa Tiina ja Otso saapuivat munankuorikulhonsa kanssa.

”Onko meillä nyt kaikki tarpeellinen?” Teppo kysyi Louhelta.

Louhi näytti mietteliäältä, sitten äkkiä hän valpastui.

”Sinä!” hän osoitti minua ja peräännyin askeleen. Uhrattaisiinko minut? Kivipaadelle makaamaan, katajan savua ja kurkku auki? ”Sinä huomaat aina pieniä asioita. Onko jotain, mitä vielä tarvitaan? On höyhenet, on luut.”

”Öh… minä…” änkytin häkeltyneenä.

”Jotain epätavallista, mitä huomasit matkan aikana?” Louhi painosti. ”Matka, siirtyminen A:sta B:hen on silta kahden paikan välillä. Siellä oli jo tietoa. Kaikki rajapaikat, kuten portaikko, ovenkarmi ja laituri. Oliko jotain epätavallista?”

Sitten ymmärsin. Vihjeitä oli ripoteltu pitkin matkaa. Höyhen. Huuto. Avain.

”Tarvitsemme Huudon ja avaimen”, sanoin.

”Hugon? Kuka Hugo?” vaikkua korvastaan kaiveleva Riku kysyi.

”HUUTO!” Louhi kiljaisi. ”Etsikää Huuto-maalaus, häntä tarvitaan!”

Lähdimme etsimään Huutoa. Otus oli pelokas ja pelkäsimme ensin, ettemme löydä sitä, mutta kun Pete tajusi, että Huuto olisi sillalla, Tapsa lähti punaisella pakettiautolla hakemaan Huutoa. Hain avaimen aitalta, vaikka Tittelintuure yrittikin estellä ja väitti, että minun pitäisi ensin arvata hänen nimensä ennen kuin saisin avaimen. Hermostuin mieheen ja sanoin: ”Kuules nyt, Tittelintuure. Olen suorittamassa tärkeää tehtävää. Minulla ei ole aikaa vehdata sinun kanssasi!” Nappasin avaimen ällistyneen satuhahmon käsistä ja suunnistin muiden luo. Odottelimme jonkin aikaa Tapsaa ja Huutoa palaavaksi, ja pian pakettiauto kaarsikin pihaan. Tapsa kiskoi pelästyneen Huudon autosta ja raahasi olion eteemme. Ihmettelimme, miksi Huudon suun edessä oli jeesusteippiä.

”Tämä saamari kirkui koko ajan”, Tapsa äyskähti ja vilkaisi murhaavasti otusta. ”Siitä saisi hyvän esimerkin hevilaulajille, millaiselta oikea, korvia raastava kirkuminen kuulostaa. Tuntuu että päässä soi vieläkin!”

”Nyt meillä taitaa olla kaikki”, Teppo-shamaani keskeytti ja ohjasi Huudon höyhenten, luiden ja avaimen luokse. ”Aletaan loitsuamaan.”

Asetuimme piiriin ja hengitimme syvään rentoutuaksemme. Kukin lauloi vuorollaan loitsumuistonsa ja lopuksi Otso ja Heidi jakoivat Suuren Loitsun joiuten kaanonissa. Kylmät väreet kulkivat selissämme ja Louhi kyynelehti liikuttuneena. Teppo löi djembe-rumpuun väräjäviä iskuja, jotka saivat maassa lojuvat esineet tärisemään. Olimme kosketuksissa ikiaikaiseen voimaan, jonka ymmärsimme olleen uinuvana suonissamme. Pyhä suomalaisuuden ja metsien kaikujen voima velloi kehossamme.

Kun laulajat vaikenivat ja Teppo lopetti rytmityksen, ilma tuntui tiivistyvän kokoon kihelmöiväksi verkoksi ympärillemme. Satoja värikkäitä perhosia lensi Hiidenvuoren suunnalta lepattelemaan ympärillemme ja hetken aikaa emme nähneet ympäristöä laisinkaan. Sitten Huuto katosi ja voimakas painepulssi tuuppasi meidät nurin.

Kun kaikki oli rauhallista, nousin ylös ja huomasin kaiken olevan oikealla tavalla ennallaan. Heidillä ja Iineksellä oli aluksi pieniä vaikeuksia totuttautua kävelyyn kahdella jalalla, mutta hekin tokenivat pian. Ullaa harmitti lampaiden katoaminen, sillä hän oli jo kovasti mieltynyt pehmoiseen karvakaveriinsa. Irma venytteli autuaasti saadessaan olla taas oma itsensä ja Teppo näytti hieman poissaolevalta loitsun jälkivaikutusten takia.

”Ma-ha-hahtavaa” Heidi huusi päästyään horjumatta pari askelta. ”Tästä on hyvä aloittaa Iitstock ja apetta kaikille!” Aloitimme oitis järjestelyt ja tunsimme syvää yhteenkuuluvuutta yhteisen kokemuksemme jäljiltä. Otso tuijotti kaukaisuuteen liikutuksen kyyneleet silmänurkissaan ja kuulin hänen mumisevan Tiinalle jotain ”mieltä kieputtavasta kokemuksesta universaalilla tasolla”. Kaivoin taskustani pienen höyhenen ja katsoin kuinka se mureni hiljalleen sahanpuruksi. Kokemus oli ollut upea ja olin itse asiassa aika tyytyväinen siitä, etten ollut huomannut aivan jokaista pientä yksityiskohtaa. Varistin purun maahan ja riensin auttamaan valmisteluissa. Tuoleja ei ollut tullut takaisin, joten meitä taisi odottaa ruohonjuuritason orastava juhla.



Tämä artikkeli kirjoitettiin Torstaina, Lokakuun 10. 2013 klo 0:44

Palautetut kommentit:

Nimimerkki: Miranda:

Kommentti: Lokakuun 10. 2013 klo 12:38

Tää on niin loistava teksti. Piristää mieltä joka kerta. Oli sitä kyllä hauska kirjoittaakin ja kuunnella kun muut kirjoittajat tyrskähtelivät yksinään. Ja se oli mahtavaa saada lukea ääneen. :)


Sielunmaisemia

Jos, teksti ei näy kunnolla klikkaa kuvan päälle.

Suurenna

Suurenna



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Lokakuun 2. 2013 klo 15:34

Tekijä Ilja H


Olen yksin tällä tiellä

Olen yksin tällä tiellä
tienviitta osoittaa kuolemanlaaksoon.
Se on lähellä.
En haluaisi olla tässä
on kylmä
ja kaipaan toisia
lämpöä.
Vielä äsken sain olla hetken lähempänä muita
pääsin täältä hetkeksi pois
ihan itse
tuntui niin hyvältä.
Mutta se riuhtoo takaisin, repii.
Maisema muuttuu taas kalpeaksi, mustavalkeaksi.
Tuuli on kylmä ja se tönii, vetää.
Aistin vierelläni kuoleman
ja sattuu.
SMEI


Tämä artikkeli kirjoitettiin Torstaina, Syyskuun 26. 2013 klo 22:03
Tekijä Tuntematon – (Ei ole tietoa)

Maisemakuvia

Jos, teksti ei näy kunnolla klikkaa kuvan päälle.

Suurenna

Suurenna



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Syyskuun 25. 2013 klo 16:02

Tekijä Ilja H


JUST A GIRL

She was just a girl, like any other girl. She had dreams, ambitions, needs and happiness, just like any other girl. She had love, life and meaning.

She was the one who never said a bad word, she was the one who always opened her heart to others. She was the one we all try to be. She was sensitive, emphatic, creative, smart. She was beautiful, as only beautiful can be.

She was also hated, ripped a part, called names, beaten, bullied, hit and worried. She had no friends, not anymore. They were all gone.

She had no life, not anymore .

That was taken from her.

“stick and stones may brake my bones but word can never hurt me”. That’s what they said, that’s what she heard. Until one last time they called her names. Until one last time they ripped her apart, made her heart bleed and crushed everything she was or wanted to be. She was nothing.

She had nothing.

She was not even seen.

How many tears she cried, we will never know.

How many times she cried, we will never know.

How many times she looked at herself in the mirror and thought she was nothing because of all those people who told her so? How many times she missed the truth?

That it was not her who was worthless,

it was not her who was nothing.

It was all the others, all those calling her names, all those hating her.

She had it all and they had nothing.

How easy it is to hate something so precious and so beautiful.

So they broke her, beat her down so low she couldn’t get up, not anymore. Too many times she tried but she had no strenght to do it again.

So easily she was gone…

So lightly she fell…

So beautiful she was…

Oh, all the stories she will never tell

- Emma



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Syyskuun 18. 2013 klo 14:35

Palautetut kommentit:

Nimimerkki: Katori:

Kommentti: Lokakuun 9. 2013 klo 18:33

This is amazing, a beautiful and tragic piece, full of passion and the hurt and emotion. Once I started reading I couldn’t stop till I reached the end. So amazing, I loved it! I just wish someday I’ll be at least half as good as you are<3


Polku

Lapsena naapurin pihalle johti polku. Se oli syntynyt minun ja naapurin tytön ystävyydestä.
Nyt se on poissa, huomasin sen tänä kesänä.
Kuljen minne jalat vievät, polkuja pitkin tai sivussa, piilossa.
Ei sillä lopulta niin paljon merkitystä ole.
Viime kesänä olin niin varma, jaloillani, täynnä elämää.
Talvi repi rikki, taas. Ja taas se opetti jotain.
Uusia polkuja tulee kun on tullakseen. Me vain kuljemme elämän läpi.
SMEI


Tämä artikkeli kirjoitettiin Lauantaina, Elokuun 17. 2013 klo 9:23
Tekijä Tuntematon – (Ei ole tietoa)

Taivaanrannan maalari

Jokin aika sitten tajusin, etten ollut aikoihin maalannut taivaanrannalle.
Elin umpiossa, ajatukset rutiineissa, pakoissa, lukossa. Energia ei riittänyt muuhun, keskittymiskyky kateissa, pakenin tyhjäpäiseen leijumiseen.
Olin kuin robotti.
Sitten robotti, josta alkoi veto loppua. Se tapahtui tilanteen kautta, mutta vahingossa, itseni unohtaminen.
En jaksanut ajatella sitäkään enempää. Pysyin siis pakoissa, rutiineissa, paossa, se oli helpompaa.
Sitten keho pakotti pysähtymään, pelästytti, muistutti siitä, ettei ihminen ole kone, ettei itsensä yli voi kävellä, edes rakkaittensa vuoksi.
Koitan pitää itsestäni huolta, niinkuin rakkaistani, mutta kannan häpeätaakkaa.
Minussa on ruma tahra, älä katso minua.
En tiedä mitä voisin tehdä hyvittääkseni niin paljon. Ja silti saan olla yhä tässä.
Voisipa sen pestä pois.
Onko se rakkautta, jolla sitä puhdistetaan pikkuhiljaa. Vai onko se pakkoa, koska olemme perhe ja olen aina osa sitä, kaikesta huolimatta.
Tein kuitenkin unelmakartan repaleisen ja puoliksi tyhjän, puoliksi täyden, jäi vielä tilaa uudelle.
Rakennan hitaasti elämää.
Askel eteen, harppaus taakse, kaksi eteen, pieni tauko.
Maata on yhä alla, taivas päällä ja tuulee.
Haluan antaa keholleni voimaa, itselleni, mutta en tullakseni taas robotiksi. Haluan, vaikka se tuntuu ihan oudolta, usein väärältä, en ansaitsisi.
Mutta on jo vähän parempi olla, jaksaa jo vähän taas maalata taivaanrannalle.
SMEI


Tämä artikkeli kirjoitettiin Lauantaina, Elokuun 17. 2013 klo 9:21

Iitti

Tänään aamulla oli herääminen kiva asia,

pakkailin loppuun, mutta kotiin meinasi jäädä pillerirasia.

Kun saavuttiin vihdoin perille asti,

purettiin mukaan otettu lasti.

Täällä iitissä mieli lepää saa

ja lepää muiden kivojen tyyppien kaa.

Kännykkä huoneen nurkkaan jätin pois,

kunpa niin useammin tehdä vois.

Ei juurikaan kiinnosta kuka haluaisi minulle soittaa,

tai tekstaria lähettää koittaa.

Täällä ajattelin ottaa ihan chillisti,

elää täysillä ja vähän villisti!

Aattelin uida, pelailla ja saunoa,

kirjoitella ryhmässä kaunoa.

Kaikki kiva loppuu kuitenkin aina,

mutta se ei minua paina!

- “A”



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Elokuun 14. 2013 klo 12:02

Palautetut kommentit:

Nimimerkki: Katori:

Kommentti: Lokakuun 9. 2013 klo 18:46

Todella hauska runo! Sitä oli kiva lukea, ja mun mielestä tosi hienoa miten on saatu kaikki riimit hyvin sillai et tarina kuitenkin kulkee sulavasti eikä töksähdellen : )


Olen kaipaillut

Olen kaipaillut.
En tiedä kuka olet
missä olet.
Kävelisimme sattumalta toisiamme vastaan
puolitiehen.
Ehkä hetken hiljaista, ei yhteyttä
ehkä kauankin niin.
Yhtäkkiä murtaisimme toistemme jään
huomaisimme halkeamia
luikahtaisimme läpi.
Syntyisikin hetkessä yhteys
se joka ei lopulta tarvitse edes sanoja.
Olen kaipaillut
lämmittää toinen toista
tunnustella hengitystä
kuunnella toisen sydäntä.
Ehdotonta kelpaamista
välittämistä.
Vähintään siksi pidän kiinni elämästä.
SMEI


Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Maaliskuun 20. 2013 klo 16:46

Palautetut kommentit:
Nimimerkki: Katori:
Kommentti: Lokakuun 9. 2013 klo 18:51
Tosi kaunis ja ihana, mukava lukea : )

runo:

Lähiö blues
samaa kilpajuoksua
molemmissa jaloissa rakko
katkolle,katkolle,
lentää kauniisti
laskeutua
sydän hakkaa
sielujen sinfonia
viulua soittaa sydänsuru
suussa kuivaa epävarmuus
kädet morsettaa
unohda kaikki!
karman karuselli
keltainen patja
taas hukkareissu
viimeinen tanssi bussipysäkillä
lähiö blues,bless that!
armon aikaa vielä tovi
rock kuoli hautajaisissa
soi
lähiöblues
seppeleen kuivunut lehti
surun murtama
rikkinäiset kehykset
puhkeaa rakko
vihdoin voin taas juosta
ongelmia kohti
täysillä
kuka vika kyykässä
jää lattialle
pala!
kasvaa intohimonliekki
kahleet sulaa
niin kultaiset
kuin rautaiset
vain kasvukipuja
tiellä kotiin
jossa soi
lähiöblues,ah!
siellä missä lamput sammuu
sydän suruja seinään
kädessä spraykannu
pullo,minä,musiikki
ou jeah
lähiöblues!
aamusta aurinko nousee
hyvät ja pahat
alastomina
synnit pesukoneessa
viidakko rumpu
naapurin tarkka kuulo
kuumottaa vitusti
verhot heiluu
aamukasteen pisarat otsalla
kuivausrumpuun.

- jesse



Tämä artikkeli kirjoitettiin Perjantaina, Helmikuun 22. 2013 klo 22:48

aiheena: soppa/liemi, kirja

mihin liemeen olet itsesi saattanut. minäkö sekoitan tätä soppaa?

juostessani yskin kurkusta kaiuken sitä suojaavan liman pysähtymättä.

stoppi tulee aortan tyrskähdelllessä hapokasta toteaa vatsa ja sen kalvot

päästäkseni kodista ja päästäkseni taloon, asuntoon

kenties se on vain bernandise-kastiketta.

rakastan syödä jälkeesi käyttämilläsi astioilla ja aterimilla.

silloin kun vain joskus tulimme yhteen oli helpottavaa, kodikasta huomata esineitten kuivaushyllyssä olevan yhä samalla kohdin mihin olin ne työstänyt.

kerran en olisi kestänyt lähteä ja koetin lukittautua vessaan.

vaikka katsoinkin asiaa kannaltasi kesti kuusi vuotta notta sain asian nielestäni, mielestäni.

että heikoimpaani pidit teinidraamana, etkä antanut olla.

tiesin etten olisi tehtnyt samaa. nyt toivon että pystyisin moiseen.

toisaalta ajatuisitko sinä käyttäytymismalleinesi ikinä niin haavoittuvaan avoimeen tilaan

kuitenkin tarpeemme kohtasivat kun tarpeeksi kohtasimme.

kuinka siunatulta olo tuntuikaan kun viimein sain oppia tuntemaan Sinut itsenäisenä ihmisenä.

kas vain, sanoi kasain ja kasvoi katsahtaen kahvittaen vain.

opiskelijakaupungin halvin pitsa oli 4,90 mikä syötiin aina paikan päällä. minä revin ja sinä leikkasit aterimin. ja sen jälkeen yo:n leffanäytökseen tahi pikkuputiikkia tukemaan lainalla.

katsottuamme the Giftin eräänä aamuna kaksoistornit romahtivat.

kätkimme ja hautasimme pyhiä kookoksia puhdistamaan pahasta, palauttamaan keskitielle. minä katselin Minna Canthin patsasta ja toivoin, että sen helmassa olisi kissa ja kaffepannu.

kun kirkko oli yöllä auki sinne meno tuntui murtautumiselta.

syytit minua alitajuisesti siitä että pakotin Sinut pitämään hauskaa. ja minä en kahtaisi ääneen sanoa sinun ulkoistavan paremmin kautta pahemmin kuin kunnat tahi ripuliset dobermannit.

Sinä päätit uskoa johonkin pitääksesi itse järjissä.näiden vuosien aikana olet pikkuhiljaa ymmärtänyt, että minusta se oli urhea teko, joka pelastio henkesi. annat minut olla.

paitsi sanot minun syntyvän uudelleen yhä valistuneena. sama se uskonko tai en.

minä en tiedä, mutta usein luulen jokaiselle käyvän sillä tavalla kuin he itse tuntevat järkeistämättä.

kuulumisia kulumisia kuu lumia luitten kulumia kulmia

joskus yllätyt kukilla joiden muoviset nuput aukenevat

limittäin lomittain lomauttaen lamauttaen lomiintuvin omin luvin & tuvin

milloin on luvallista avata silmänsä jos kaikki muut ovat tyytyväisempiä pitäen ne kiinni

ne sanovat että kaupungissa ei ole yksityisyyttä tahi yhteisöllisyyttä

vaivaannu. käytetty kaava on köytetty.

vastaamme mielitekojamme yhteishyvän avulla.

puolaten puolustaen pullahtaen

mikä kappeli se on missä ei ole kelloa?

cathedral on vain tuomikirkko

en ole koskaan väittänyt tuntevani Sinua, vaikka se on pääasiassa se mitä teen. tunnen, tunnustelen Sinua. en tiedä kaikkea, paljoakaan sisäisistä virtauksistasi, viisauksistasi viis veisauksistasi

kenties sitä voisi

on lohduttavaa olla kaksin yksinäinen

love you for what i am not. do not even care what i have got.

ja hän sanoo: laita tamburiini jalan alle.

niin tanssin taas liikennevaloissa ja muissa odotustiloissa

iloissani mielikivoissani

odotan ihmisen poikaa allergisena äiti Maalle

gaia ja jotain portteja joita kiertää

osaa kivittää

serkulleni en pienenä suostunut ostamaan nallipyssyä ajatellen sen liittyen helppoon väkiseen vallattomuuteen

joku kerää talteen sen mitä toiset pudottavat kuormastaan

ulostetut jyvät kasvat parhaiten, niillä on suojaava rakenne

- pliamyr



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Joulukuun 19. 2012 klo 8:20


11-07.12

yritin kirjoittaa annetusta aiheesta Peili. koin onnistuvani alussa ja lopussa.

Fok jule naas ne
rikon jokaisen
ikkunat eivät enää heijasta kun ne peittää faksin negatiivi-puolella
kajaalit menee kun tuntee silmärajan bussissa vetäessä
kädellä on monta tehtävää
tietäisi mistä pitää ja mistä ei
ainut minkä osaan on miksi (-n moksin)
lähden. kävelenkään
mattokin on ihan oikeasti fyysisesti kulunut soikioni kohdalta
ne sitzi previs
itse ei kinä näytä samalta peilistä
voiko äänessäkään huijata?
kosketus tekee muka todelliseksi
mutta itseensä kaiken vähiten luottaa joskin siihen on lukittu
muuttuvuus sisältä vahi ulkoisuuksien painostavasta ilmasta
punaiset pallot naruineen täyttävät taivat
soljun solujen välistä
plastaa, ekto perfectionare
suuntavastuu tulostettu
nurinkääntyneisyys sisäistetty toispuoleiseksi
jos tulee raja vastaan
odota ennen kuin rikot
murrut vaikka pääsisit läpi
en halua käskyttää. se on vain selkeämpi vaihtoehto päätökselle…pyytää
enkä minä sano yhtään sananlaskua
tehdään uusiakin turvalliseksi
kaikki valo on vain nähtävää heijastumaa
mikään ei ole särkymätöntä
faktat ovat mielipiteitä ja nehän oli kaikille yhteisiä
onko monologi muka jonkin vastakohta
retoriikka miinakenttä
huutaa kiitos kuskille (mutta myös kaikille muille)
jos on paha olla saa olla kiitollinen ajatuksesta miten paljon huonomminkin voisi olla
kun muistaa vielä mitä on ollut ja miksi. paljon. –>
voi olla luotansa työntävää kun haluaisin niin kovasti tulla sinne ja halata
conspire. illumination.
oh jolly miss molly and johnston charles
woelly woven hands conjoin
humbly running dry salted
älä ota minusta itseesi mitään mikä ei luonnollisesti sinne tunnu sopivan.
ylilyöntejä ja alikäsityksiä, jaotettua voimaa
kulttuuri on minulle vuoropuhelu *
puhun myös itselleni
ei kenenkään kaikkien vuoksi, kaikkien puolesta
saan selvää työtä järjestä
erämiehen voitto
tekninen taito, vaikeapääsyinen kielinen oma maailma
käyn läpi ja huomaan oven avautuvan myös takaisin
usein vasta vista vica versa tiiliseinän jälkeen
tälläkö sukupolvella on lupa käydä läpi tunteita puhumalla
do i think tank frank too much or do , do, do ,do Doolittle?
editorial assistence to cover a sprout
words be praised, words be quick, words resemble running sticks
domesticated famine
on ero ja arrange of värit
minulla ei ole mitään tahtoa rikkoa mitään ajatusmalleja, odotuksia
väittely äityy liiaksi negatiiviseksi jakamiseksi
seksi keski testi teksti
ambigious
a na naas naashija gaashe.
namaste.

fink you freaky and like because you’re
not right in the head line
nor am i and that the way that i likeneese it

*tekstissä on vaikutetteita afrikaansista sekä sanskriitistä, mutta vain muutama suoranainen sana

- pliamyr

*toinen aihe oli kulttuuri



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Marraskuun 21. 2012 klo 17:19


20.11.2012

aiheena oli mm. Halloween

the moon in bloom and bright

might a witch have a broom and blight

perhaps it’s the Northern Light

in the night children weary of sight

I’m tired so I’ll just go thru a list, rest and, repeat and say

doom, room, groom, loom (GA-)BOOM all of these and more consume

at these hours all cats are black

catching every beat on the breast of man

and each breath untangled woven

disappeared

hear. not. speaketh nor. thinketh not.

yet standing eternally ridden with demise

the difference between mice and rats

all slaughtered in this habitat

proceed with care and a just ratification

come see our last dance gathered

seeks to destroy everything that

is less than a mark that will not go

away scabbed, scattered, scarred, scalpelled

percision in the cut

shine of a blade like a grin of motion picture frame teeth

funhouse mirrors bind into a neat package, a pound of corpuscle

come forth thrill seeking audience

the auction is to begin

grinding bits in mouth, none come out

tuned into lucid dreaming

animals gone beserk

a humid wish(bone)

born bone onto member, flesh flab onto muscle

the issue turn into tissue

bindings, lurn of the ages

call unto you, that ancient that was before

shield shape if wounded escape

no gates, no threshold

pain in passing only

pyre of thoughts. myriads of metamorphosis

devotion onto deviation

nothing be as used to and as ought

lurking, glowing, growing

number of things sharp edgy

shriek all to all as to know am still here

here. still.

be.

still. be(a)stial vessel appeared

alone the signs. being drawn into myths.

were we in cages

is there a before

after the dark

* teksti on hölynpölyä ilman juonta

- pliamyr



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Marraskuun 21. 2012 klo 17:17

12.11.2012

“Gott ist todt! Gott bleibt todt! Und wir haben ihn getödtet! Wie trösten wir uns, die Mörder aller Mörder?”

“Wer geboren werden will, muss eine Welt zerströren.”

I long for the things that will break me in the end. Everyday I collect the pieces, only for them to be blown away by the wind. I so want to feel whole, so that I can break myself all over again, every single day of the week, the months changing slowly until I see the moon’s new face again.

I was born on a Monday.

And every Monday I am reborn into collecting little stones and shards of eggshells and glueing them together, only to smash the egg’s shell again and again in my little hands.

Break the egg’s shell! Let the bird fly free into the unknown, then shoot it down and watch it fall back into its shell.

They say life is a never-ending cycle of different lives, different times, all woven together into a lovely carpet for the Gods to dance on, barefoot.

Under the Gods’ bare feet we live our lives on rewind. The tape recorder keeps winding back and forth the tracks of our lives, recorded in a blue cassette, playing a song of a thousand voices screaming in agony for the things we long for and which we will keep on longing for until we no longer remember that life, my friends, is but a blue cassette, winding back and worth in the tape player.

So in this loop of time moving forth, only to be wound back again, we get closer to each other, hoping for a sense of comfort in the tides of the icy sea of broken eggshells.

So won’t you take my hand, and lead me, to dance as the Gods on their graves.

Because, after all, there will be no Gods left after we kill them.

- Gloria Who?



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Marraskuun 21. 2012 klo 17:13


Totuus kärpässienistä

Kastan sormenpääni sulaan steariiniin ja koen pienen hetken kirpaisun. Katson, kuinka sormeni pää vetää ylleen valkean lakin. Jos nyt vähän punaisella maalaisin, vedot loisivat lakista käänteiskärpässienen.

Nuorempana rapsuttelin kärpässienen pilkkuja pois huomatessani, että ne lähtivät helposti. Ehkä ne olivat sienimaailman steariinipisaroita, joita oli räiskähtänyt hatulle kynttilää sohaistaessa. Mutta kuka niitä kynttilöitä oikein kantoi?

Ehkä kyseessä oli hämärän virvatulet, joiden kynttilät valuttivat kun tuuli niitä kosketti? Ja entä jos kärpässienet olivatkin kasvavia tonttuja? Punaisten lakkien kansa maasta putkahtelemassa syksyn aikaan… Syksyhän on muutenkin sadonkorjuuaika. Tontut kasvaisivat maaemon sylistä, plopsahtaisivat lakki edellä pintaan, ja virvatulien kynttilöistä räiskyisi steariinia heidän hatuilleen.

”Älä poimi kärpässientä”, sanotaan. ”Ne ovat myrkyllisiä.”

Kai nyt ihan syystäkin! Jos syöt raa’an tontun, totta kai sinulle tulee maha kipeäksi.

Mieti, oletko huomannut kuinka sienet lopulta katoavat. Kaikkia ei poimita, etenkään niitä myrkyllisiä. Kyse on tontuista. Kun ihmisen silmä välttää, tontut pungertavat jaloilleen, karistavat kostean mullan varpaistaan ja lähtevät kurkkimaan asutuksen ikkunoihin.

Virvatulet ovat valokansaa, tontut hämärän. Molemmat näkyvillä, silti näkymättömissä. Hyvin meitä jallitetaan, kun luulemme tonttuja kärpässieniksi. Lapset tietävät totuuden, siksi he haluaisivatkin poimia tonttuja. Ajattele, oma tonttu ikkunalaudalla kasvamassa! Sehän voisi saada virvatulenkin paikalle ja jos väijyisit kameran kanssa, saisit mainion otoksen Luontoliiton kuvakisaan lähetettäväksi.

Harmi vain, ettei totuutta saa kuvattua. En tiedä, onko kyseessä jokin kameraa hämäävä pieni taika, mutta valokuvista – digikuvistakin – tulee huonolaatuisia. Sama juttu kummitusten kanssa. Yritä nyt hämärässä ottaa kuvaa valon ja pimeän rajalla seikkailevasta valkeasta hahmosta… Ei se onnistu! Siinäs sitten kykit hylätyn teurastamon porrastasanteella ja hypistelet superkameraasi, jota joudut maksamaan vielä parikymmentä kuukautta eteenpäin – ja ihan turhaan.

Rapsutan steariinihatun irti ja annan katseeni sulautua kynttilän liekkiin. Kärpässienet hymyilyttävät minua. Ja se nimitys… Kyllä, voit käyttää kärpässieniä tahi tonttuja maitoon pilkottuna tuhohyönteisten houkutusansana. Tai sitten voit yrittää saada nähtyä, kuinka kasvava tonttu nappaa ohilentäviä kärpäsiä ruoakseen.

Näe kuten tahdot, mutta minä aion lähteä etsimään jättiläiskärpässientä – se ilmestyy tuhannen vuoden välein. Arvaat kai sitten, miten joulupukit syntyvät?

- Miranda Tilanterä



Tämä artikkeli kirjoitettiin Tiistaina, Lokakuun 30. 2012 klo 12:55


Mieli

Mieli on minulle hieman outo sana. Mieletön tai mielenvikainen olisi tutumpi. Se kuvastanee ehkä luonnettani tai aiempaa käytöstäni. Ei se mitään, sanon, olen mielelläni mieleltäni joskus hieman mieletön.

Mielenterveyskin on tullut viime vuosina hieman tutummaksi. Osaltani olen oppinut terveyden ja sairauden välisen eron niin, että kun arjen toiminnot häiriintyvät mennään sairauden puolelle.

Tiedän että jokainen käyttäytyy jossain elämän vaiheessa mielettömästi tai mielenvikaisesti. Silti kaikki eivät ole mieleltään sairaita.

Minusta paljon hullumpaa on vetää viikonloppuna pää täyteen kaupungilla kuin huutaa lepositeissä julmaa kohtelua.

Olemme erilaisia ja hyvä niin. Ei toisen tarvitse tietää ensitapaamisella minulla olleen ja olevan mielen sairauden. Eihän lonkkavikainenkaan esittele itseään: ” Hei, sain vuosi sitten uudet lonkat.” Tai syöpää sairastava: Moi, minulla on syöpä.

Tänään on kansainvälinen mielenterveyspäivä ja samalla Aleksis Kiven ja kirjallisuuden päivä.

ELVIS-toiminnassamme vaalitaan veikeällä tavalla kulttuurin kautta mielenterveyttä. Ehkäpä kirjoitusryhmän pitopäiväksi sopii hyvin Aleksis Kiven, kansalliskirjailijamme, päivä.

Olen saanut kultttuuripajalta paljon. Toivoisin että joskus voisin antaa edes hitusen takaisin. Annetaan hyvän kiertää, jookos?



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Lokakuun 17. 2012 klo 19:36

Syksy

Saatanan, saatanan, saatana mikä syksy

hajalla on tää koko tytsy

Pää hajoo, kroppa hajoo, kaikki on rikki

pelissä tule ei yksikään tikki

Miksei mua kuunnella?

Yritän täältä huudella!

Sairaalahenkilöstö o-hoi o-hoi

tää tyttö kovin huonosti voi.

 

nimim. F-L



Tämä artikkeli kirjoitettiin Tiistaina, Syyskuun 11. 2012 klo 22:27

Kesä

Mennyt kesä lahjoitti minulle pakon
Pakon havahtua hetkeksi
Pakon valita
siellä rajalla
yksin kulissien takana.
Otin askeleen.
Astuin kohti tuntematonta.
Ei siihen mitä vuosien taa jäi.
Johonkin ihan uuteen.
Kuka minä olenkaan?
Tänään valitsen itse.
Kuljen hitaammin, jos siltä tuntuu.
Raivostun rauhassa,
itken ja nauran kaiken ulos.
Ainakin tänään koitan kuunnella itseäni,
kehoani, oloani, ajatuksiani.
Kuuntelen samalla tavalla kuin
puiden lehtiä ja sadetta.
Hapuilen arasti kohti elämää
niin kuin oksat aurinkoa.
En minä niitäkään repisi rikki.
Tahdoin vapauden takaisin.
Astuin kohti taistelua
Seikkailua.
SMEI


Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Elokuun 29. 2012 klo 11:40

Elokuu

Niin kuukaudet vaihtuu värien lailla, päivien lailla, vailla

omistajaa. Kesä on mennyt ohitse. Talveen muutama hyvä hetki,

muutama kuukausi.

Muistot tekevät niin kipeää. Ero kolkutti elokuussa ovella. Se

alkoi kertoa omaa tarinaa, kaunista kaunokirjallista satua. Aluksi

se kuulosti kovin korkealentoiselta ja epätodelliselta. Sitten se

kolahti, kun avaimet haettiin vanhemmilta. Jäljelle jäi dramatiikan

tuntua.

Keho muistaa jokaisen yhteisen hetken. En haluaisi muistaa.

Miksi rääkätä itseä noilla muistoilla? Unohtaminen ja tekeminen

kulkevat käsi kädessä.

Tarvitsen aikaa.

Tuska oli synkin ensimmäisen viikon., se tuli ulos itkun muodossa.

Tuska alkoi muuttaa väriään surullisemmaksi ja kaipaavaksikin

siniseksi. Puidenkin lehdet alkavat kukoistuksen jälkeen tummua.

Ja näin käy aina liian nopeasti.

Nyt kaikki näyttää niin raadolliselta, etten halua tavata tätä toista

raatoa. On päästettävä irti surusta, ei elämä tähän saa loppua.

Tästä se alkaa.

En halua kuunnella rakkauslauluja, en kesän serenadeja. Vanhat

parit kadehdittavat. Nopeat autot voittavat aina. Nopeimmat

syövät hitaat. Toiset saavat haluamansa. Keskity nyt vain

mukaviin asioihin, päätä itse millä itseäsi hoivaat. Vai haluatko

piinata itseäsi mustasukkaisilla ajatuksilla?

Elämä kulkee aina eteenpäin, suuntaa ei pysty muuttamaan.

Ota vastaan lahja, se on Elämä itse. Saat sen, kun keskityt

olennaiseen, siihen mikä on lohdullista.

On käännettävä lehteä.

Tarvitaan voimia, on kerättävä niitä, kuin hedelmätarhaa vaalisi.

Ja jos hedelmät oikein kypsyisivät, niistä voisi jakaa muillekin.

Syys on tullut sydämeeni. Sydämeeni alkoi tulla sinisiä sointuja,

kesä olikin kuumaa, polttavaa, mutta niin katkeran suloista. Pitkä

yhteinen taival on historiaa. Jäljelle jäävät monet makeat muistot

ja kymmenen vuotta uhrasin rakkaimmalle.

Kaikella on aikansa.

Joskus on vaan todettava tappio, kasvaminen erilleen, tien

risteyksien kulkeminen eri suuntiin. Sitten kun erottiin, oltiin taas

lähtökuopassa. Pakko on elää päivä kerrallaan, sai sanoa itselleen.

Huomisesta ei tiedä.

Saan kuitenkin kirjoittaa oman käsikirjoituksen, oman tarinan.

Senkin on joskus – loputtava, kuin elämä ja kesä.

- Elina



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Elokuun 29. 2012 klo 11:39

Hetki kerrallaan

Häpeä ja syyllisyys
painaa ja pusertaa
ihan tiiviiksi
tekee kuoren, lukon.
Virta on lopussa.
Välillä auringon säde sivaltaa
toive pilkahtaa
pieni ilo kipristelee vatsaa
pieni ele.
Välillä pystyy nauramaan
välillä uskaltaa, välillä ei.
Joskus tuntuisi paremmalta paeta.
Helpottaa etsiä korkeimpia kallioita,
varmuuden vuoksi, suojaksi
tai jäädä piiloon, etsimään hengitys takaisin.
Mutta maailmankaikkeus on laaja ja iätön
me jäämme ajassa unohduksiin.
Tulen siis katoilta pois
takaisin toisten luokse.
Pystyn vielä rakastamaan
maistelemaan elämää
hetki kerrallaan.
Ei meidän tarvitse olla muuta kuin mitä olemme
se riittää.
Ei ole vääränlaista.
SMEI


Tämä artikkeli kirjoitettiin Perjantaina, Elokuun 3. 2012 klo 10:37

Hetki pinnalla

Voisipa herätä puhtaana
jättää pahan taakse
muistiin
mutta aloittaa alusta.
Tomu pöllyten avaan verhot
hämärään helvettiini, piilooni
jossa saatana kiipeilee seinillä
kuiskailee
sen petollinen syli odottaa aina
jossain elämän ja kuoleman rajalla.
Revin itseni ihan palasiksi
mistä koota uudelleen.
Osa jäi matkan varrelle.
Hyvästi helvetti.
Vuoda kyyneleinä pois, älä verenä, turtumuksena.
Tulvi tunteina.
Sitten hiljenee.
En muistanut, minkälaista on olla pinnalla
edes tämä hetki
vetää henkeä.
Se tarttuu jalkoihini
yrittää vetää pinnan alle
mustaan suohon.
Mutta minulla on unelmani
vapauteni.
Päästän irti.
Tule vähän vastaan.
Hengitä vain siinä
ja on rauha.
SMEI


Tämä artikkeli kirjoitettiin Perjantaina, Elokuun 3. 2012 klo 9:30

torstai 6. helmikuuta 2014

30072012

Minä pieni ja vaatimaton palvelijasi, hymysi heijastus.

Yön kanssa kilpaa valvoa, aamuauringon palvoja.

Luokalleen jäänyt elämänkoulussa, kertaus opintojen äiti,

reputtamisen isä,

veli joka nostaa,

sisar joka auttaa.

Lompakossaan rakkautta,iloa ja rauhaa.

Kaikki yhteistä!

Minä lainaan!

Maksan elämälle velkaa ja siltikin eteesi mä kelpaan.



Tämä artikkeli kirjoitettiin Torstaina, Elokuun 2. 2012 klo 13:36

Tekijän oikeudet: Tuntematon – (Ei ole tietoa)


Villein baari-iltani

Pelmahdin ystäväni Mikon luokse kaksi tuntia myöhässä ihan vain sen vuoksi, että olin taistellut kolmannen maailmansodan kuontaloni kanssa. Viimein tukkani oli hyvin ja voin hyvillä mielin ruveta aloittelemaan. Olin tulomatkalla kipaissut Alkosta kaksi pulloa vinkkua. “Tästä se nyt sitten lähtee” , mä ajattelin ja korkkasin ensimmäisen pullon.

Mikon luona oli myös muita kavereita alottelemassa ja päätimme alkaa porukalla pelata juomapeliä. Viina virtasi kuin keväinen puro ja tovin kuluttua huomasin olevani iloisessa hiprakassa. Mikko russutti mulle, että kiskon aivan liian nopeaan tahtiin ja imen viinaa pesusienen lailla. Mä en ollut moksiskaan tai ottanut sen saarnaa kuuleviin korviinikaan. Ajattelin, että “Oonhan mä kyllä aika happo” ja jatkoin viinin lipitystä tasan samaan tahtiin kuin aiemminkin. Yhtäkki humalatila nousi kuin hissi kutoseen ja Mikko totesi ettei tämä ilta tiedä mitään hyvää. Se jopa varasi meille hotellihuoneen keskustasta ihan vain siitä syystä, että se osasi jo ennustaa etten tule tosiaankaan selviämään kotiin asti yön pikkutunneilla.

Viimein lähdimme taivaltamaan kohti DTM:ää, joka myös ihmissuhdedraaman päämajana tunnetaan. Joka kerta kun sinne menemme, syntyy järkyttävä draamateatteri jostain asiasta. Baarin jonossa törmäsin epämiellyttäviin tuttavuuksiin, mutta olin jo niin umpihumalassa, että menin iloisesti lirkuttelemaan niille ja veljeilemään niiden kanssa. Pienissä vinkkuhuuruissa luulin, että ne ottaisivat mut avosylin vastaan, mutta jouduin kokemaan karvaan pettymyksen. Vastaanotto ei ollutkaan niin sydämellinen kuin olin luullut vaan ne kirosivat mut alimpaan helvettiin ja haukkuivat pataluhaksi. Mua rupesi suututtamaan niin paljon, että kiskaisin loput mun viinipullostani ykkösellä alas. Myös Mikko oli viimein saavuttanut juopumisen merkkipaalun.

Vihdoin ja viimein puolen tunnin jonottamisen jälkeen pääsimme sisälle baariin. Heti kättelyssä säntäsimme tiskille tilaamaan hieman alkoholipitoisia kurkunkostukkeita. Mä tilasin puolikuivan skumppapullon ja Mikko otti siiderin. Sen jälkeen käytiin moikkaamassa kaikki kuomat läpi ja suunnattiin tanssilattian uumeniin tanhuamaan. Musiikki otti koko mun ruumiini ja sieluni haltuunsa ja huojuin kuin heiveröinen heinänkorsi tuulessa samalla skumppaa siemaillen. Siinä vaiheessa multa oli mennyt lopullisesti päätoimiston piuhat poikki. Seuraava muistikuva nimittäin on kun kiemurtelin ankeriaan lailla baarin strippitangolla ja muhun oli kohdistettu jopa spottivalo, että kaikki varmasti näkisivät mun hemaisevan seksikkään tanssinumeroni. Mikko oli häpeästä vihreänä ja haki mut pois sieltä. Se ehdotti, että tilattaisiin lisää sihijuomia.

Mentiin tiskille jonottamaan eikä Mikon mielestä saatu tarpeeksi nopeaa palvelua. Se veti vihannekset nenäänsä ja suuttui verisesti. Se solvasi baarimikkoa HIV-positiiviseksi ihmishirviöksi ja kun viimein sai juoman käteensä, viskasi se sen raivopäissään baarimikon naamalle. Baarimikko hermostui ja uhkasi heittää meidät ulos koko karkeloista, joten lähdimme litomaan juoksujalkaa. Menimme toiselle baaritiskille ja mä tilasin pari Absintti-shottia, mikä oli mun vihoviimeinen virheeni. Seuraava muistikuva nimittäin on kun heitin 7 oikein lottorivin baarin vessanpönttöön. Sillä välin Mikko oli etsinyt mua kissojen ja koirien kanssa joka puolelta ja löysi mut extreme-makoilemasta vessan lattialta meritähtiasennosta. Se sai mut onneksi virkoamaan ja antoi mun hyppysiini skumppapullonsa ja sen jääkipon, jossa pullo lepäsi.

Mun veriviholliseni pelmahtivat vessaan ja mä muistin kuinka ne olivat kaltoinkohdelleet mua alkuillasta. Katkerana heitin skumppavaasista jääpalat niiden päälle ja kiekaisin ilmoille kamalat solvaukset. Siitä seurasi jäätävä draamasirkus, jonka päätirehtöörinä toimin minä. Ne pillastuivat totaalisesti ja viskasivat juomat huolettomasti mun naamalleni. Tässä kohtaa filmirulla meni taas poikki ja seuraava muistikuva on vasta kotimatkalta.

Olin Rautatientorilla, jossa yritin päästä väärään bussiin. Kuski ei huolinut mua kyytiin, sillä mun hallitus oli niin totaalisesti lomilla. Tämä oli onni onnettomuudessa, sillä jos olisin päässyt kyytiin, olisin havahtunut väärältä puolen kaupunkia. Sen jälkeen kompastuin ja lensin ilmojen halki maahan naamalleni. Jotkut ihanat hanimisukat tulivat nostamaan mut ylös ja ottivat mut siipiensä suojiin. Ne olivat kuin paimenia, jotka opastivat kaltaiseni eksyneen karitsan oikeaan bussiin.

Aamulla kun heräsin, olo oli kuin torakkahotellissa. Ryysyni olivat pitkin poikin lattialla ja keittiö sekä läppärini olivat aivan ketsupin peitossa. Myös uuni ja hellan kaikki levyt olivat päällä. Silmäni pyörivät kuin hedelmäpelissä ja yksikin virheliike sai sateenkaaren lentämään. Tuntui, kuin pääkoppani olisi jättimäinen flipper-areena, jossa kuulat sinkoilevat pitkin nuppini seinämiä. Olin myös hukannut sekä puhelimen että pankkikortin ja vessassa purjotessani oli mukava huomata, että mulla oli tukka sekaisin kuin seinäkello ja vielä kivana pikku boonuksena myös musta silmäkin. Koko loppupäivän pötkötin sängyn pohjalla viettämässä hautajaisia kaikille niille urheille aivosoluille, jotka menettivät henkensä edellisillan mainingeissa.

Tämän episodin jälkeen en ole kehdannut näyttää naamaani kyseisellä klubilla kahteen kuukauteen.

Nimimerkki: Juoppohullu



Tämä artikkeli kirjoitettiin Torstaina, Maaliskuun 15. 2012 klo 10:16


Vain hetki elämää

Kävelen, jälleen sama synkkä pilvi ylläni

Näen eteeni, mutten katso sinnepäin

Kuulen autot ohimenevät, vain surinaa korvissani

Vuodet vilahtaneet, päivä kerrallaan

Ympärilläni valkoista lunta, se silmissäni harmaalta näyttää

Kai se on, vain hetki elämää

Haistan vienon tuoksun, kuulen askeleet

Niin monet kerrat välittämättä, olen jatkanut edelleen

Jokin outo täyttää pääni, kohotan katseeni ja näen

Se näky täyttää tyhjyyden, avaa jälleen värit lumen valkoisen

Häntä en ole ennen tavanut, silti hänet tunnen

Kai sekin, on vain hetki elämää

Lämpö valtaa ruumiini, vaikka ulkona on kylmä

Näen katseen, ja pienen hymyn

Vastaan hymyyn ja hetken mietin, mitä teen

Olen vuorosanat miettinyt, kun suuni viimein aukaisen

Huomaan hänen, jo ohi minun kävelleen

Taika rikki, lumous haihtunut

Silti jostain syystä, lumi ei ole vielä takaisin harmaantunut

Sillä toivo elää, että vielä joskus sattumalta hänet jälleen nään

Näin päättyy pieni hetki, vain hetki elämää

M.P



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Helmikuun 29. 2012 klo 19:01

Purppuradraakki

Huutaa sisälläni kaipuu.

Se on tavoittamaton, liian kaukana,

ja silti jatkuvasti läsnä.

Kiskoen minut luokseen,

houkutellen,

lähes pakottaen

Se sieluani repii kahteen suuntaan.

Haluaisin vastata kutsuun mahdottomaan,

unelmaan ikuiseen.

Lentää siivillä maailmaan kokonaan toiseen,

sinne pesäni tehdä

ja ikuisesti jäädä.

- Moona M.



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Lokakuun 5. 2011 klo 18:10

Elämän epäoikeudenmukaisuudesta I

Ärhäkkä rakki ravasi likaisena likaista kujaa pitkin etsien ruokaa, tappeluita, kumppania tai vaikka vain ahteria johon upottaa haisevat hampaansa. Päämäärättömästi kulkien öisillä kaduilla se mietiskeli samalla hajamielisesti omia yksinkertaisia ajatuksiaan ja tarpeitaan.

Päivisin rakki piileskeli ihmisiltä ja kaikelta muultakin. Se vihasi aurinkoa, tietämättä oikein itsekään miksi. Päivällä olisi löytänyt ainakin helpommin ruokaa, mutta samalla kaikki olisivat myös nähneet sen ja ehkä yrittäneet vangita pahaan paikkaan josta ei ollut paluuta, ainakaan sen näköisellä ja vanhahkolla koiralla jota se raukka oli.

Se oli rakentanut itselleen henkisen suojamuurin joka olisi estänyt ketään edes yrittämästä voittaa sen luottamusta. Ei, liikaa oli rakki jo ihmisten vuoksi kärsinyt, liikaa potkuja ja solvauksia sietänyt. ketään eikä mitään se ei enää ikinä päästäisi liian lähelle sieluaan eikä ihmisiä liian lähelle kehoaankaan. Se oli vapaana syntynyt ja vapaana aikoi myös kuolla. Hyväkseen se kuitenkin osasi ihmisiä käyttää, aina vain kun onnistui yön selästä sellaisen löytämään. Mutta koska maa jossa rakki asui oli Suomi, ja kaupunki suuri, kännissä örveltäviä juntteja riitti, välillä liikaakin. Niitä oli niin helppo huijata saadakseen murkinaan.

Koira oli tyytyväinen elämäänsä, eihän se paremmasta tiennyt. Piti tyytyä siihen vähään mitä sai ja iloita siitä kuin suurenmoisena aarteena, joka päivä. Sitä taitoa ei moni osaa, vaikkei koira sitäkään tietenkään voinut tietää. Ja ehkä parempi niin.

- Moona M.



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Lokakuun 5. 2011 klo 16:27


Elämän epäoikeudenmukaisuudesta II

Hänen sormiaan paleli. Hän hieroi kohmeisia kouriaan yhteen hönkien samalla höyryävää hengitystä iholle.

Nimensä oli tämä surkea mies jo lähes itsekin unohtanut. Pummiksi yleensä kutsuttiin - tai haukuttiin, sama se hänelle.

Vanhat rispaantuneet vaatteet eivät juuri lämmittäneet hänen hoikkaa vartaloaan. Vaatimaton nuotiontapainen edessään vuotavan kosteudesta sammaltuneen vanhan sillan alla jälleen yötänsä viettäen viimaisen syksyn kourissa elossa pysymisestä kamppaillen tämä mies, tai ennemmin varjo miehestä, huokaisten painoi päänsä haisevalle koinsyömälle karvalakilleen antaen itsensä vaipua levottomaan uneen. Uneen josta ei koskaan voinut olla varma enää heräävänsä.

Kun aamun ensimmäinen raitiovaunu kolisteli siltavanhuksen yli, mies heräsi tuttuun tapaansa säpsähtäen. Huuhdottuaan riutuneet kasvonsa liejuisessa joessa joka mateli sillan ali, hän kokosi olemattoman omaisuutensa ja lähti tarpomaan kohti keskuspuistoa.

Tarkistettuaan toistakymmentä roskista sekä viitisenkymmentä puistonpenkin alusta aamiaista etsien, istahti hän köyhän saaliinsa ääreen kauniin lammen rantaan tiheiden puiden varjoon katseilta piiloon ja söi. Hän pureskeli jokaista palasta hitaasti saadakseen sen kestämään kauemmin ja tuntumaan isommalta annokselta, olivat ruoantähteet sitten kuinka haisevia ja eltaantuneita tahansa.

Siinä istuessaan ja syödessään lasittunein silmin katse lammen tyynessä pinnassa, rupesi herra Pummi jälleen kaihoisasti muistelemaan aikaa jolloin hänellä vielä oli elämä.

Hänellä oli kaunis rakastava vaimo, kolme lasta, joista nuorin hädintuskin puolta vuotta, tuottoisa työ josta nautti sekä ihastuttava koti. Sen kaiken oli hän julmasti menettänyt yhdessä ohikiitävässä hetkessä.

Sen yön muisto puistatti häntä. Hän kuuli yhä korvissaan sen tärykalvot rikkovan räjähdyksen, tunsi elävästi sieraimissaan saman rikin ja pelon lemun sekä tunsi poskillaan jokapäiväiset lohduttoman tutuiksi käyneet kyyneleet. Eläen jälleen kerran kauhun yön hetket jotka romuttivat hänen elämänsä hän muisteli kuin olisi elänyt jälleen sitä hetkeä, jolloin hänen myöhään illalla töistä palatessaan ja kotia kohti kävellessään juuri kun oli ehtinyt kotiportille, se tapahtui. Varoittamatta kuin selkään ammuttu nuoli hänen talonsa, kotinsa räjähti suurena tulipallona hänen silmiensä edessä heittäen hänet voimakkaasti ilmaan monen metrin päähän. Hänen ihonsa savusi palovammoista, muttei hän edes huomannut moista sivuseikkaa. Ensimmäinen ajatus: PERHEENI! Talon tilalla oli enää musta hiiltynyt kasa tuhkaa.

- Moona M.



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Lokakuun 5. 2011 klo 16:08


Rötiskö Talonhökötys

Korkean taivaankannen alla törötti pimeä tölli, harmaasta käsittelemättömästä laudasta kuin hätäpäissään kyhätty rakennelma. Ovi sojotti auki maailmalle ja ikkunaluukut repsottivat vinossa ja vinkurassa miten kuten sattuivat sattumalta olemaan. Talon olivat asuttaneet metsän eläimistö; reippaan röyhkeät oravat, unettomat uutterat muurahaiset, vikkelänliikkeiset viisaat metsähiiret ja auringossa letkeästi jalkojaan venyttelevät raatokärpäset. Talon alkuperäinen omistaja makasi koivet oikoisenaan viime vuosituhannelta peräisin olevalla hetekalla keskellä piskuista tupaa. Maallinen maailma oli hänet unhoittanut, mutta jos hän olisi ollut tietoinen talonsa uudesta asujaimistosta, niin hän olisi nauranut hyväntahtoisesti ja murahtanut hyväksyvästi asialle. Parempi näin, kuin että vanha tönö olisi ruhjottu kaivinkoneilla tuusannuuskaksi ja tilalle olisi rakennettu räikeästi kohti taivaankantta sojottava betoninen pilvenpiirtäjä ja metsän eläimet olisivat jääneet paitsioon. Kukaan ei koskaan tänne eksyisi, sillä ukko oli tunnettu ihmisvihamielisyydestään ja omavaraisuudestaan. Tiettömän taipaleen keskellä metsikön rauhassa talonhökötys jatkaisi omaa eläimellistä elämäänsä… metsäpöllöjen maailmassa!

- Heidi


Tämä artikkeli kirjoitettiin Torstaina, Heinäkuun 28. 2011 klo 16:35


Todellisuus

Jossain vaiheessa elämää tulee hetkiä jolloin on on vaikea määritellä itsensä. Ja kun alkaa tapahtumaan asioita, on vaikea määritellä todellisuus.

Mikä on todellisuus?

- Se mitä koen

Mitä tiedän itsestäni?

- Nimen

Jos ei olisi muita, ei olisi minua. Sillä muut ovat ainoa asia tässä todellisuudessa mikä todistaa olemassaoloni.

Makaan sängylläni ja tunnen kosketuksen, mutta ketään ei ole kotonani. Yhtäkkiä näen huoneeni täsmälleen samanlaisena kuin se on, vaikka silmäni ovat kiinni. ilmestyy musta hahmo jolla on keltaiset silmät. Avaan silmäni ja näen edelleen saman huoneen ja saman hahmon. Suljen taas silmän, eikä mikään muutu.

Pelastun. Tahdon karkuun ja samantien lähden karkuun. En fyysisesti vaan psyykkisesti. Irtoan ruumiistani ja lennän kaupungin yllä ja kuulen kaukaisuudesta huudon “Eeeiiiii!”

Mikä minä olen.

Kuluu vuosi. Ajattelen mielessäni että kunpa joku voisi sanoa minulle että tämä oli totta. Haluan varmistuksen siitä että kaikki mitä olen kokenut, ei ole harhaa. Kuluu muutama viikko. Olen terassilla ja paikalle ilmaantuu tuntematon joka myöhemmin kertoo syyn tuloonsa: tuntuu että joku täällä kaipasi varmistuksen.

Mikä minä olen.



Tämä artikkeli kirjoitettiin Torstaina, Heinäkuun 28. 2011 klo 15:58

Tekijän oikeudet: Tuntematon – (Ei ole tietoa)


Surujen ja murheen planeetta

Karman leikkikenttä

Hyvien ja huonojen valintojen risteykset

Rakkaus ainoa suojatie

Parkkipaikkana sukuhauta

Ohituskaistalla taivaaseen

Tai betoniviidakkoon ja murheisiin, alkoholiin, huumeisiin

Hetken onnea saavuttaa, auttaa, unohtaa

Huomenna sataa kyyneleitä

Yksiössä mies yksin

Kaksiossa nainen yksin

Kaipauksen mysteeri

Tyhjiä tölkkejä

ja sanomattomaksi jääneitä sanoja

- Jesse



Tämä artikkeli kirjoitettiin Torstaina, Heinäkuun 28. 2011 klo 15:38

Iitin leirin satoa

Nauti hiljaisuudesta

Anna tuulen kuiskia korvaan

Tunne auringon säteet kasvoilla

Ole vain ja hengitä

Ajatuksesi on arvokas maailman yhteisessä tajunnassa.

Huomaa ympärilläsi hallittu kaaos.

Olet osa isompaa kokonaisuutta.

Kaikki järjestyy, usko pois!

Olet samaan aikaan enkeli ja demoni

Putoa, pala, puhdistu, nouse

Vain sinä, Fenix-linnun tavoin.

Luonteesi on lahja.

Vaikeudet vain tilapäisiä.

Esteitä, kukaan ei voisi niistä paremmin suoriutua kuin sinä!

Me autamme;

Tule lapsukainen

Tie on pitkä

Polku kapea

Kyyneleistämme ruusut saavat vettä,

Anna niiden valua, tuuli ja aurinko kuivaa ne.

Olet turvassa

Et ole yksin

Meitä on monta murheellista

Yhdessä kasvamme.

Puhdistu!

Anna tulen polttaa heikkoudet pois

Olet ainutlaatuinen

Olet voittaja

Huomaatko paikkasi universumissa?

Kaikki liittyy kaikkeen

Enää ei pelkkä kaaos

Vaan hallittu kokonaisuus

Mistä moinen silmien avautuminen?

Mikset aina uskonut?

Annoit demonisi viedä.

Peittää silmäsi

Saastuttaa mielesi

Sen tuli tapahtua

Helvetti on olemassa vain sitä varten että tekisimme siitä paratiisin

Varjoista nousit valoon

Uskosi oli suuri

Enkelisi kärsivällinen

Huomaatko, kaikki järjestyy

Unelmillasi olet tien päällystänyt

Kulje vain rohkeasti eteenpäin

Mitä kirkkaampi valo, sitä synkemmät varjot

Muista meitä silloin kun eksyt takaisin pimeyteen

Tulemme kuin seuraava aamu,

valosina ja kirkkaina, ja aina ajallaan

Älä pelkää kompastua

Me nostamme sinut, niin monta kertaa kuin tarvitsee

Pyyhimme verinaarmut, polviisi laitamme laastarin

Olemme valon lapsia, joilla on yhteinen isä.

Kun katsot syvälle sisääsi, huomaat kuuluvasi myös samaan perheeseen.

Voit eksyä mutta karkuun et pääse.

- Jesse


Tämä artikkeli kirjoitettiin Torstaina, Heinäkuun 28. 2011 klo 14:48

ELVIS-kokemuksia

Kuulin kulttuuripaja ELVIKSESTÄ Niemikotisäätiön konserteissa Gloria-teatterissa. Pian tutustuin soittajiin ja jo kohta olin hakemassa ELVIKSEEN työharjoitteluun. Tuolloin minua neuvottiin hakeutumaan vertaisohjaajakoulutukseen.

Maaliskuulta toukokuulle suoritin vertaisohjaajan peruskoulutuksen. Koulutus oli erinomaisesti suunniteltu. Se kattoi runsaasti niin teoriatunteja, mm. GFP-mallista, kuin käytännön harjoituksiakin.

Minulle, mielenterveyskuntoutujana, ELVIS on ollut iso henkireikä muuten harmaahkossa arjessani. ELVIKSEN parissa toimiva porukka on todella innostavaa ja hommissa on tekemisen meininki.

Saan kulttuuripajasta eväitä jatkoani varten: mahdollisiin opintoihin ja työelämään. ELVIS tukee inspiroimalla myös jatkuvaa arjessa selviytymistäni.

Nyt on maanantai Iitin leirin ensimmäinen päivä ja kirjoitan tätä luovan kirjoittamisen ryhmässä. Saa nähdä mitä leiri vielä tuo tullessaan.

Leirin toinen päivä on ensimmäistäkin helteisempi. Ranta houkuttelee jo aikaisesta aamusta. Usva veden yllä sillan kohdalla on kaunis näky ja puut peilautuvat järven pinnasta. Paljon paremmin ei päivä voisi alkaa.

Lounaaksi nautimme runsaan silliaterian. mm… maistuvaista. Iltapäivällä porukka kirjoitusryhmässä on tup-, lahes triplaantunut, tosin muut ryhmät verottavat väkeä.

Tehtävänä on joko jatkaa aiemmista kulttuuripaja-/leirikokemuksista tai uutena vaihtoehtona runoilla riimejä biisien aihioiksi. Minun lyhykäinen värssyni on seuraava:

Naistenpäivä

Voi naiset, ihanat ja aidot,

olen teidän vietävissä kuin rasvattomat maidot.

Liian harvoin muistan teitä suudelmin ja kukin,

vaikka sotkua tuotan likaisin sukin.

Kirjoitin sen yhtenä naistenpäivänä Helsingin Sanomain Kulttuuriblogille.

Kolmantena leiripäivänä Iitissä tarjoutui mahdollisuus Heinolan retkeen. Kävimme nauttimassa veden äärellä kahvit jätskeineen. Säät ovat olleet kokoajan suosiolliset, niin nytkin. Iltapäivällä kuuntelin Pastori Paranoidin harjoituksia. Matsku oli loistavaa ja soittajat eteviä erinomaisine laulajineen. Olemme jo hieman suunnitelleet tulevaa Luovan Kirjoittamisen Blogia ja tekstejä on jo aika mukavasti.

Teimme Jessen kanssa parityönä riimin:

Me pystymme tekemään asioita, joita on vaikea saada näkymään.

Biisit ja tekstit herävät eloon Iitstockissa.

Meno on kovempi kuin Ankkarockissa.

Kaikki päättyy aikanaan, mutta ELVIS pysyy paikallaan.

Viimeisessä ryhmässäni Miia kirjoitti riimin:

Kesä on mukavaa aikaa, siinä on jotain taikaa,

se saisi jatkua aina vaan, sitä mä toivon aina salaa,

voi tehdä ihan mitä vaan.

Biisityöryhmä muokkasi ja esitti riimeistä tehdyt mainiot kappaleet illalla.

- Ollipekka


Tämä artikkeli kirjoitettiin Torstaina, Heinäkuun 28. 2011 klo 11:13

Kokemuksiani ELVIKSEN ryhmistä

Eräs kovin myönteinen kokemukseni alkoi noin vuosi sitten 2010, kun pääsin vertaisohjaajaksi studioryhmään. En tiennyt studiotyöskentelystä juuri mitään, mutta sain pikakoulutuksen alkeisiin Markukselta, joka on perehtynyt aiheeseen jo vuosien ajan. Varsinainen studiotyöskentelyn oppimiseni tapahtui siis ohjatessani ryhmäläisiä ratkaisemaan studiotyöskentelyn pulmia oppien yhdessä heidän kanssaan, kun yhdessä haimme ratkaisua johonkin, jota emme vielä osanneet Markuksen ollessa kuitenkin tukenamme.

Ryhmän ohjaamisesta minulla ei ollut vielä kokemusta, joten edessä oli myös prosessi: Kuinka kehittyä vertaisohjaajaksi? Välillä mietinkin omaa rooliani ja sitä, mitä minun pitäisi osata antaa ryhmäläisilleni. Lopulta päädyin siihen tulokseen, että mielenkiintoisinta heidän kannaltaan voisi olla itsenäinen työskentely, jossa minä neuvoisin vain tarvittaessa ja he saisivat käyttää omaa näkemystään tilanteen ratkaisemiseksi. Nyt, kun vuosi on kulunut olen omaksunut studiotyöskentelyä jo melko pitkälle ja pidempään ryhmässä olleet selviytyvät studiotyöskentelyn eri vaiheista ilman apuani. Valmiuteni ohjata uusia ryhmäläisiä ovat kuitenkin kehittyneet ja olen itsekin saanut onnistumisen kokemuksia, jotka ovat auttaneet minua eteenpäin.

- Heikki



Tämä artikkeli kirjoitettiin Tiistaina, Heinäkuun 26. 2011 klo 7:10


Palautetut kommentit:

Nimimerkki: OP

Kommentti: Heinäkuun 26. 2011 klo 7:10


Kiitokset koko Kulttuuripaja ELVIKSEN porukalle, että saamme olla mukana tekemässä tätä blogia!