Ärhäkkä rakki ravasi likaisena likaista kujaa pitkin etsien ruokaa, tappeluita, kumppania tai vaikka vain ahteria johon upottaa haisevat hampaansa. Päämäärättömästi kulkien öisillä kaduilla se mietiskeli samalla hajamielisesti omia yksinkertaisia ajatuksiaan ja tarpeitaan.
Päivisin rakki piileskeli ihmisiltä ja kaikelta muultakin. Se vihasi aurinkoa, tietämättä oikein itsekään miksi. Päivällä olisi löytänyt ainakin helpommin ruokaa, mutta samalla kaikki olisivat myös nähneet sen ja ehkä yrittäneet vangita pahaan paikkaan josta ei ollut paluuta, ainakaan sen näköisellä ja vanhahkolla koiralla jota se raukka oli.
Se oli rakentanut itselleen henkisen suojamuurin joka olisi estänyt ketään edes yrittämästä voittaa sen luottamusta. Ei, liikaa oli rakki jo ihmisten vuoksi kärsinyt, liikaa potkuja ja solvauksia sietänyt. ketään eikä mitään se ei enää ikinä päästäisi liian lähelle sieluaan eikä ihmisiä liian lähelle kehoaankaan. Se oli vapaana syntynyt ja vapaana aikoi myös kuolla. Hyväkseen se kuitenkin osasi ihmisiä käyttää, aina vain kun onnistui yön selästä sellaisen löytämään. Mutta koska maa jossa rakki asui oli Suomi, ja kaupunki suuri, kännissä örveltäviä juntteja riitti, välillä liikaakin. Niitä oli niin helppo huijata saadakseen murkinaan.
Koira oli tyytyväinen elämäänsä, eihän se paremmasta tiennyt. Piti tyytyä siihen vähään mitä sai ja iloita siitä kuin suurenmoisena aarteena, joka päivä. Sitä taitoa ei moni osaa, vaikkei koira sitäkään tietenkään voinut tietää. Ja ehkä parempi niin.
- Moona M.
Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Lokakuun 5. 2011 klo 16:27
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti