Huutaa sisälläni kaipuu.
Se on tavoittamaton, liian kaukana,
ja silti jatkuvasti läsnä.
Kiskoen minut luokseen,
houkutellen,
lähes pakottaen
Se sieluani repii kahteen suuntaan.
Haluaisin vastata kutsuun mahdottomaan,
unelmaan ikuiseen.
Lentää siivillä maailmaan kokonaan toiseen,
sinne pesäni tehdä
ja ikuisesti jäädä.
- Moona M.
Ärhäkkä rakki ravasi likaisena likaista kujaa pitkin etsien ruokaa, tappeluita, kumppania tai vaikka vain ahteria johon upottaa haisevat hampaansa. Päämäärättömästi kulkien öisillä kaduilla se mietiskeli samalla hajamielisesti omia yksinkertaisia ajatuksiaan ja tarpeitaan.
Päivisin rakki piileskeli ihmisiltä ja kaikelta muultakin. Se vihasi aurinkoa, tietämättä oikein itsekään miksi. Päivällä olisi löytänyt ainakin helpommin ruokaa, mutta samalla kaikki olisivat myös nähneet sen ja ehkä yrittäneet vangita pahaan paikkaan josta ei ollut paluuta, ainakaan sen näköisellä ja vanhahkolla koiralla jota se raukka oli.
Se oli rakentanut itselleen henkisen suojamuurin joka olisi estänyt ketään edes yrittämästä voittaa sen luottamusta. Ei, liikaa oli rakki jo ihmisten vuoksi kärsinyt, liikaa potkuja ja solvauksia sietänyt. ketään eikä mitään se ei enää ikinä päästäisi liian lähelle sieluaan eikä ihmisiä liian lähelle kehoaankaan. Se oli vapaana syntynyt ja vapaana aikoi myös kuolla. Hyväkseen se kuitenkin osasi ihmisiä käyttää, aina vain kun onnistui yön selästä sellaisen löytämään. Mutta koska maa jossa rakki asui oli Suomi, ja kaupunki suuri, kännissä örveltäviä juntteja riitti, välillä liikaakin. Niitä oli niin helppo huijata saadakseen murkinaan.
Koira oli tyytyväinen elämäänsä, eihän se paremmasta tiennyt. Piti tyytyä siihen vähään mitä sai ja iloita siitä kuin suurenmoisena aarteena, joka päivä. Sitä taitoa ei moni osaa, vaikkei koira sitäkään tietenkään voinut tietää. Ja ehkä parempi niin.
- Moona M.
Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Lokakuun 5. 2011 klo 16:27
Hänen sormiaan paleli. Hän hieroi kohmeisia kouriaan yhteen hönkien samalla höyryävää hengitystä iholle.
Nimensä oli tämä surkea mies jo lähes itsekin unohtanut. Pummiksi yleensä kutsuttiin - tai haukuttiin, sama se hänelle.
Vanhat rispaantuneet vaatteet eivät juuri lämmittäneet hänen hoikkaa vartaloaan. Vaatimaton nuotiontapainen edessään vuotavan kosteudesta sammaltuneen vanhan sillan alla jälleen yötänsä viettäen viimaisen syksyn kourissa elossa pysymisestä kamppaillen tämä mies, tai ennemmin varjo miehestä, huokaisten painoi päänsä haisevalle koinsyömälle karvalakilleen antaen itsensä vaipua levottomaan uneen. Uneen josta ei koskaan voinut olla varma enää heräävänsä.
Kun aamun ensimmäinen raitiovaunu kolisteli siltavanhuksen yli, mies heräsi tuttuun tapaansa säpsähtäen. Huuhdottuaan riutuneet kasvonsa liejuisessa joessa joka mateli sillan ali, hän kokosi olemattoman omaisuutensa ja lähti tarpomaan kohti keskuspuistoa.
Tarkistettuaan toistakymmentä roskista sekä viitisenkymmentä puistonpenkin alusta aamiaista etsien, istahti hän köyhän saaliinsa ääreen kauniin lammen rantaan tiheiden puiden varjoon katseilta piiloon ja söi. Hän pureskeli jokaista palasta hitaasti saadakseen sen kestämään kauemmin ja tuntumaan isommalta annokselta, olivat ruoantähteet sitten kuinka haisevia ja eltaantuneita tahansa.
Siinä istuessaan ja syödessään lasittunein silmin katse lammen tyynessä pinnassa, rupesi herra Pummi jälleen kaihoisasti muistelemaan aikaa jolloin hänellä vielä oli elämä.
Hänellä oli kaunis rakastava vaimo, kolme lasta, joista nuorin hädintuskin puolta vuotta, tuottoisa työ josta nautti sekä ihastuttava koti. Sen kaiken oli hän julmasti menettänyt yhdessä ohikiitävässä hetkessä.
Sen yön muisto puistatti häntä. Hän kuuli yhä korvissaan sen tärykalvot rikkovan räjähdyksen, tunsi elävästi sieraimissaan saman rikin ja pelon lemun sekä tunsi poskillaan jokapäiväiset lohduttoman tutuiksi käyneet kyyneleet. Eläen jälleen kerran kauhun yön hetket jotka romuttivat hänen elämänsä hän muisteli kuin olisi elänyt jälleen sitä hetkeä, jolloin hänen myöhään illalla töistä palatessaan ja kotia kohti kävellessään juuri kun oli ehtinyt kotiportille, se tapahtui. Varoittamatta kuin selkään ammuttu nuoli hänen talonsa, kotinsa räjähti suurena tulipallona hänen silmiensä edessä heittäen hänet voimakkaasti ilmaan monen metrin päähän. Hänen ihonsa savusi palovammoista, muttei hän edes huomannut moista sivuseikkaa. Ensimmäinen ajatus: PERHEENI! Talon tilalla oli enää musta hiiltynyt kasa tuhkaa.
- Moona M.
Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Lokakuun 5. 2011 klo 16:08
Korkean taivaankannen alla törötti pimeä tölli, harmaasta käsittelemättömästä laudasta kuin hätäpäissään kyhätty rakennelma. Ovi sojotti auki maailmalle ja ikkunaluukut repsottivat vinossa ja vinkurassa miten kuten sattuivat sattumalta olemaan. Talon olivat asuttaneet metsän eläimistö; reippaan röyhkeät oravat, unettomat uutterat muurahaiset, vikkelänliikkeiset viisaat metsähiiret ja auringossa letkeästi jalkojaan venyttelevät raatokärpäset. Talon alkuperäinen omistaja makasi koivet oikoisenaan viime vuosituhannelta peräisin olevalla hetekalla keskellä piskuista tupaa. Maallinen maailma oli hänet unhoittanut, mutta jos hän olisi ollut tietoinen talonsa uudesta asujaimistosta, niin hän olisi nauranut hyväntahtoisesti ja murahtanut hyväksyvästi asialle. Parempi näin, kuin että vanha tönö olisi ruhjottu kaivinkoneilla tuusannuuskaksi ja tilalle olisi rakennettu räikeästi kohti taivaankantta sojottava betoninen pilvenpiirtäjä ja metsän eläimet olisivat jääneet paitsioon. Kukaan ei koskaan tänne eksyisi, sillä ukko oli tunnettu ihmisvihamielisyydestään ja omavaraisuudestaan. Tiettömän taipaleen keskellä metsikön rauhassa talonhökötys jatkaisi omaa eläimellistä elämäänsä… metsäpöllöjen maailmassa!
- Heidi
Jossain vaiheessa elämää tulee hetkiä jolloin on on vaikea määritellä itsensä. Ja kun alkaa tapahtumaan asioita, on vaikea määritellä todellisuus.
Mikä on todellisuus?
- Se mitä koen
Mitä tiedän itsestäni?
- Nimen
Jos ei olisi muita, ei olisi minua. Sillä muut ovat ainoa asia tässä todellisuudessa mikä todistaa olemassaoloni.
Makaan sängylläni ja tunnen kosketuksen, mutta ketään ei ole kotonani. Yhtäkkiä näen huoneeni täsmälleen samanlaisena kuin se on, vaikka silmäni ovat kiinni. ilmestyy musta hahmo jolla on keltaiset silmät. Avaan silmäni ja näen edelleen saman huoneen ja saman hahmon. Suljen taas silmän, eikä mikään muutu.
Pelastun. Tahdon karkuun ja samantien lähden karkuun. En fyysisesti vaan psyykkisesti. Irtoan ruumiistani ja lennän kaupungin yllä ja kuulen kaukaisuudesta huudon “Eeeiiiii!”
Mikä minä olen.
Kuluu vuosi. Ajattelen mielessäni että kunpa joku voisi sanoa minulle että tämä oli totta. Haluan varmistuksen siitä että kaikki mitä olen kokenut, ei ole harhaa. Kuluu muutama viikko. Olen terassilla ja paikalle ilmaantuu tuntematon joka myöhemmin kertoo syyn tuloonsa: tuntuu että joku täällä kaipasi varmistuksen.
Mikä minä olen.
Tekijän oikeudet: Tuntematon – (Ei ole tietoa)
Karman leikkikenttä
Hyvien ja huonojen valintojen risteykset
Rakkaus ainoa suojatie
Parkkipaikkana sukuhauta
Ohituskaistalla taivaaseen
Tai betoniviidakkoon ja murheisiin, alkoholiin, huumeisiin
Hetken onnea saavuttaa, auttaa, unohtaa
Huomenna sataa kyyneleitä
Yksiössä mies yksin
Kaksiossa nainen yksin
Kaipauksen mysteeri
Tyhjiä tölkkejä
ja sanomattomaksi jääneitä sanoja
- Jesse
Nauti hiljaisuudesta
Anna tuulen kuiskia korvaan
Tunne auringon säteet kasvoilla
Ole vain ja hengitä
Ajatuksesi on arvokas maailman yhteisessä tajunnassa.
Huomaa ympärilläsi hallittu kaaos.
Olet osa isompaa kokonaisuutta.
Kaikki järjestyy, usko pois!
Olet samaan aikaan enkeli ja demoni
Putoa, pala, puhdistu, nouse
Vain sinä, Fenix-linnun tavoin.
Luonteesi on lahja.
Vaikeudet vain tilapäisiä.
Esteitä, kukaan ei voisi niistä paremmin suoriutua kuin sinä!
Me autamme;
Tule lapsukainen
Tie on pitkä
Polku kapea
Kyyneleistämme ruusut saavat vettä,
Anna niiden valua, tuuli ja aurinko kuivaa ne.
Olet turvassa
Et ole yksin
Meitä on monta murheellista
Yhdessä kasvamme.
Puhdistu!
Anna tulen polttaa heikkoudet pois
Olet ainutlaatuinen
Olet voittaja
Huomaatko paikkasi universumissa?
Kaikki liittyy kaikkeen
Enää ei pelkkä kaaos
Vaan hallittu kokonaisuus
Mistä moinen silmien avautuminen?
Mikset aina uskonut?
Annoit demonisi viedä.
Peittää silmäsi
Saastuttaa mielesi
Sen tuli tapahtua
Helvetti on olemassa vain sitä varten että tekisimme siitä paratiisin
Varjoista nousit valoon
Uskosi oli suuri
Enkelisi kärsivällinen
Huomaatko, kaikki järjestyy
Unelmillasi olet tien päällystänyt
Kulje vain rohkeasti eteenpäin
Mitä kirkkaampi valo, sitä synkemmät varjot
Muista meitä silloin kun eksyt takaisin pimeyteen
Tulemme kuin seuraava aamu,
valosina ja kirkkaina, ja aina ajallaan
Älä pelkää kompastua
Me nostamme sinut, niin monta kertaa kuin tarvitsee
Pyyhimme verinaarmut, polviisi laitamme laastarin
Olemme valon lapsia, joilla on yhteinen isä.
Kun katsot syvälle sisääsi, huomaat kuuluvasi myös samaan perheeseen.
Voit eksyä mutta karkuun et pääse.
- Jesse
