Seikkailu

Olisiko tänään oikea päivä löytöretkeilyyn?
Tai ehkä huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla?

Kävellä päämäärättä sinne minne nokka näyttää,

seikkailla kirkkaansinisen taivaan alla?
Hymyillä tuntemattomille?
Hiipiä illalla hämärtyvään metsään

ja halata jokaista vääränvänkyrää puuta?
Mennä istumaan rannalle niin, että varpaat koskettavat merta, varovasti?
Tai jospa etsisin korkean kallion tai ison kiven – jonka päälle kipuaisin

ja kirjoittaisin runoja siellä, ihan vaan niin – olisin?
Ja välillä istuisin silmät kiinni

ja kuuntelisin linnunlaulua

tai ajatusteni liikkeitä?
Kuulas kesäaamu voisi olla hienoa kokea joskus niinkin,

että näkisin auringon nousevan taivaanrannasta;
uskaltaisinko sitä ennen edes nukkua,

etten nukkuisi sen seikkailun ohi?
Tai jos seikkailisi torilla,

pistäisi huivin päähän ja aurinkolasit silmille

ja puhuisi vain siansaksaa, niin ettei kukaan ymmärtäisi?
Miltä se tuntuisi?
Tai jos kävelisi takaperin lähikauppaan?

Tai jotain?

Tai menisi aikaisin nukkumaan ja seikkailisi unimaailmoissa?

Onneksi minulla on loppuelämä aikaa tälle kaikelle,

ja monelle muulle seikkailulle.

H.

Huominen oli eilen

Maailman tapahtumia seuratessa huomaan usein kysyväni, mihin oikein ollaan menossa.

Taaksepäin katsottaessa monet ajattelevat, että ennen oli paremmin.

Ehkä paras olisi elää nykyhetkessä ja olla edes joskus läsnä.

Ennustaminen on vaikeaa. Varsinkin tulevaisuuden ennustaminen, sanotaan.

Jos historia toistaa itseään, ehkä huominen oli eilen.

Tiedä häntä.


- oopee

Minä Me

Minä olen se joka muuttuu aineelliseksi pimeimmässä varjossa. Tulen todeksi pelosta ja ahdistuksesta. Olen läsnä epätoivoisimpina hetkinä. Asetan vihan sydämiin ja katkeruuden sieluihin. Minä olen sinä itse.

Sinä olet pelokas lapsi joka etsii turvaa äitinsä sylistä. Kaipaat lohdutusta ja ymmärrystä. Sinä et ymmärrä itseäsi, et tunne itseäsi, etkä haluakaan tuntea. Sinä seisot sillalla ja katsot alla kulkevaa junarataa ja ohi vilahtavaa junaa. Ja sinä odotat että hän tulisi pysäyttämään aikeesi ja ottamaan kiinni käsipuolestasi. Sanomaan, älä hyppää vielä. Sinä olet hän.

Hän on ulkopuolella kaikesta, kaiken pahan koskemattomissa. Hän kuulee mutta ei kuuntele. Missä vain tapahtuu pahaa ja joku joutuu kärsimään hän ummistaa silmänsä ja sydämensä. Hän tietää ettei tee mitään väärää. Se ei ole hänen vikansa. Mitä hän muka voisi millekään tehdä. Hän on me kaikki.

Me olemme yhteiskunta, me olemme todellisuus. Me luomme ja hajotamme maailmoja. Me ymmärrämme ja annamme anteeksi. Me kadumme kaikkia pahoja tekojamme. Me katsomme itseämme peilistä ja tiedämme : Me olemme te.

Te menette aamulla töihin ja illalla kotiin. Haette lapset, teette ruokaa, siivoatte talon. Juoksette oravanpyörässänne aina vain kovempaa. Saatte kahdeksan ja teiltä otetaan kymmenen. Te alistutte ja olette kunnon kansalaisia. Olette maltillisia. Ja yhtenä aamuna heräätte huomaamaan että te olette he.

He ovat menettäneet kaiken toivonsa. He eivät usko enää mihinkään, kaikkein vähiten omaan itseensä. He näkevät ikkunastaan vain harmaata. He voisivat olla paljon enemmän, mutta he eivät jaksa enää yrittää. Kaikki on otettu heiltä pois. He antoivat sen tapahtua. He ovat minä.

- Laura Myy

Pyörä

Pyörän satula nitisee, ketjut klonksuvat ja jarru vinkuu. Pitäisi jo heittää pois, hankkia uusi. Aina pitäisi vaihtaa parempaan, uudempaan, hienompaan ja kiiltävämpään. Ennen kännykkä kesti vuosikymmenen, nykyään ehkä just ja just yhden vuoden.

Sade, yllättäen taivaan täydeltä. Pyörä pysähtyy, jarru vikisee. Tunneli kulkee moottoritien alitse ja antaa pyöräilijälle suojan sateelta. Internetissä sanotaan että tulevaisuuden sateet ovat happoa, mihin niitä sitten voi paeta?

Liikenteen meteli huumaa korvia kun pyörä taas liikkuu. Pakokaasu nousee ilmaan, torvia töötätään. Tien vieressä joku keltainen metsäkone repii puita irti juurineen. Luonto pois asuintalon tieltä. Taas on vähän vaikeampi hengittää.

Onko tässä maailmassa tilaa yhdelle nitisevälle, klonksuvalle ja vinkuvalle pyörälle ja sen kuljettajalle?

Rutistuvan metallin ääni yössä. Hiljaisuus.

- Laura Myy

Jänis

Voisinpa sanoa, että mieleni on jänis. Tämä ei siis ollut toive, se oli toteamus. Mieleni laukkaa ympäriinsä hirveällä vauhdilla. Sen reiteissä ei useinkaan ole mitään järkeä ja sen polut risteilevät toistensa ylitse monta kertaa, niin ettei se lopulta tiedä itsekään mistä se on tulossa ja minne se on menossa.

Aika menettää merkityksensä kun sitä on riittämiin, kun sitä on liikaa. Sekunnit, minuutit, tunnit, päivät, kuukaudet. Ne vain tulevat yksi toisensa perään. Ja kuten ajatusjäniksen jäljet, niitäkään ei enää erota toisistaan. Onko nyt tänään, vai eilen, vai huomenna.

Apeus on kuin peitto joka lasketaan päälle. Raskas raskas peitto. Se estää käsiä ja jalkoja liikkumasta, puristaa rintaa niin ettei melkein saa henkeä. Sitten tulee suru, uupumus, masennus, väsymys.

Mutta mielen laukkaavaa jänistä ei sekään voi hidastaa, mutta sen suuntaa voi muuttaa. Tuon puun takana itseinho, tuossa kolossa luovuttaminen ja tuossa pensaassa epäilys. Sanoinko väärin? Toiminko väärin? Onko se minun vikani? Tähän kohtaan se jänis pysähtyy, tästä pensaasta syö. Onko se minun vikani?

- Laura M

Hyvää joulua

Siellä se hiippailee ja kaikkia ihmisiä katselee

Se näyttää hieman hassulta kun tuolla tavalla nenäänsä nipistelee

Kuitenkin aika ketterä. Piilosta katsoo kun isäntä halkoja pilkkoo

No, heillä ei ainakaan ole kylmä jouluna niin on sitten kivempi Joulupukinkin kylään tulla!
Tämä tuumi piilostansa

Sitten se kierteli ja kaarteli pitkin pihaa todeten moneen kertaan "Ahaa!"

Kyllä se Joulupukki saa kantaa tänne monenlaista lahjaa! 

Rakkautta kuitenkin näyttäisi että on

Koristeetkin kauniisti laitettu on

Ruokakin tuoksuu hyvältä jo

Tuo halkopino on aika mahtava se tuumasi ja muutaman pihisti

Niillä saa saunan lämpimäksi!

Sen hän teki ja hetkeksi istahti

- Joulutonttu

Painajaisia.

Herään tukehtumisen tunteeseen.
Kurkkua kuristaa

puristaa.

Jalkoja heikottaa.

Huono olo.

Ajatus seis ja ovesta ulos!

Tartu hetkeen

muista hengittää

mene saunaan

ja nukkumaan.

Ole kiltti itselle

ja muille.

Ole ajattelematta

liikaa eteenpäin.

Me ollaan kaikki yhtä.

Ei tarvitse pelätä.

Saamme toisiltamme,

annamme takaisin.

Uni tulee,

kun kuulen toisten nukkuvan.

Hengitys

ja vaimea huokaus.

Lepään, luotan,

uskallan nukahtaa.

Toisten keskellä

silmät kiinni.

Kaikki meistä

keskeneräisiä

samassa kehossa

pieni lapsi

ja sopivasti rikkinäinen aikuinen.