Jänis

Voisinpa sanoa, että mieleni on jänis. Tämä ei siis ollut toive, se oli toteamus. Mieleni laukkaa ympäriinsä hirveällä vauhdilla. Sen reiteissä ei useinkaan ole mitään järkeä ja sen polut risteilevät toistensa ylitse monta kertaa, niin ettei se lopulta tiedä itsekään mistä se on tulossa ja minne se on menossa.

Aika menettää merkityksensä kun sitä on riittämiin, kun sitä on liikaa. Sekunnit, minuutit, tunnit, päivät, kuukaudet. Ne vain tulevat yksi toisensa perään. Ja kuten ajatusjäniksen jäljet, niitäkään ei enää erota toisistaan. Onko nyt tänään, vai eilen, vai huomenna.

Apeus on kuin peitto joka lasketaan päälle. Raskas raskas peitto. Se estää käsiä ja jalkoja liikkumasta, puristaa rintaa niin ettei melkein saa henkeä. Sitten tulee suru, uupumus, masennus, väsymys.

Mutta mielen laukkaavaa jänistä ei sekään voi hidastaa, mutta sen suuntaa voi muuttaa. Tuon puun takana itseinho, tuossa kolossa luovuttaminen ja tuossa pensaassa epäilys. Sanoinko väärin? Toiminko väärin? Onko se minun vikani? Tähän kohtaan se jänis pysähtyy, tästä pensaasta syö. Onko se minun vikani?

- Laura M

Hyvää joulua

Siellä se hiippailee ja kaikkia ihmisiä katselee

Se näyttää hieman hassulta kun tuolla tavalla nenäänsä nipistelee

Kuitenkin aika ketterä. Piilosta katsoo kun isäntä halkoja pilkkoo

No, heillä ei ainakaan ole kylmä jouluna niin on sitten kivempi Joulupukinkin kylään tulla!
Tämä tuumi piilostansa

Sitten se kierteli ja kaarteli pitkin pihaa todeten moneen kertaan "Ahaa!"

Kyllä se Joulupukki saa kantaa tänne monenlaista lahjaa! 

Rakkautta kuitenkin näyttäisi että on

Koristeetkin kauniisti laitettu on

Ruokakin tuoksuu hyvältä jo

Tuo halkopino on aika mahtava se tuumasi ja muutaman pihisti

Niillä saa saunan lämpimäksi!

Sen hän teki ja hetkeksi istahti

- Joulutonttu

Painajaisia.

Herään tukehtumisen tunteeseen.
Kurkkua kuristaa

puristaa.

Jalkoja heikottaa.

Huono olo.

Ajatus seis ja ovesta ulos!

Tartu hetkeen

muista hengittää

mene saunaan

ja nukkumaan.

Ole kiltti itselle

ja muille.

Ole ajattelematta

liikaa eteenpäin.

Me ollaan kaikki yhtä.

Ei tarvitse pelätä.

Saamme toisiltamme,

annamme takaisin.

Uni tulee,

kun kuulen toisten nukkuvan.

Hengitys

ja vaimea huokaus.

Lepään, luotan,

uskallan nukahtaa.

Toisten keskellä

silmät kiinni.

Kaikki meistä

keskeneräisiä

samassa kehossa

pieni lapsi

ja sopivasti rikkinäinen aikuinen.

Minä en luovuta. Yhä uudelleen kuljen tunteitani vastaan. Kävelen yksin aamuseitsemäksi mahdollisesti kuolemaan johtavaan leikkaukseen Töölön sairaalaan. Kävelen myöhässä ensimmäiselle kauan tapahtuvaksi odottamalleni joogatunnille ihailemaani joogakouluun. Astun ovesta ulos, sitten bussiin, kauppaan tai kahvilaan tai kirjastoon, tapaamiseen tai tilaisuuteen. Jokaiseen paikkaan johon en ole uskaltanut mennä takaisin.  Ovet avautuvat. Vuosien ajan. En tahdo minkään muuttuvan.

Minä en häpeä. Enkä jännitä. Minussa ei ole mitään vikaa. Ei ole yhtäkään diagnoosia joka voisi minut määrittää. Annan kehoni reaktioiden näkyä. Minä en ole reaktioni. Enkä kehoni. Pelko ei voi minua vahingoittaa.

― Ri

Lempeä sade
syksyn kosketus
pyyhkäisee maisemani yli.

Vavisuttelee varoen vaahteroita
ripsotellen lehtiä
värikkääksi räsymatoksi maahan.

Pisara kerrallaan
pesee
kesän pölyt pois.

Luo lätäköitä
lasten ja lastenmielisten
läiskyteltäväksi.

Loihtii maailman uusiksi.
Manaa muuttolinnut matkaan.
Kuiskii karhut ja kukkaset käpertymään talviunilleen.

Vedän villasukat jalkaan.
Hymyilen hiljaa,
sisäänpäin kääntyen.

Ilonpurot virtaavat
vapaana,
voimaa täys.

- H.

Ristiriitaisuus on toinen nimeni

Jos en oo mitään, oonko ketään.

Jos oon vain jossain, oonko missään.

Jos oon vaan aina ehkä,

ihan sama, miten vaan.

Oonko tosi, näkyvä?

Katkoviivat yhdistetty ? Kokonainen ihminen ?

Jääkö jälkeen jalanjäljet?

hiekkaan painuneet?

Vai roikunko vielä edellisissä päätöksissä?

uskaltamatta päästää irti?

Itsensä kuunteleminen on vaikeeta. Mun omaa ääntä ei kuule kukaan muu. 

Olisi ryhdyttävä itse kuuntelemaan sitä.

Vaikea olla jotakin mieltä.

- Yksi meistä

Luonnon voima

Virta venhettä vie

minun purteni keikkuu.

Se aalloilla melkein haukkaavi vettä.

Se myrskyissä heiluu ja uhmaa

luonnon voimaa, totuutta tuimaa.

Kun näin myrskyää meri

ja pelottaa mieltä.

Ois parempi ankkuri

venen perästä noutaa, 

etsiä saari ja odottaa poutaa.

Mieleni ehdoton ei periksi anna.

Sen vaikea on antaa olla.

Meri on raivoisa, se määrää tahdin ;

on pysähdyttävä nyt, keula saarta kohti.

Meri on suurempi, minä myönnän kyllä.

Rantaa kohti ja ankkuri kiinni.

Meri se jatkaa myrskyn sotaa.

Pienet on pieniä en luontoa mä ohjaa.

Minä itken mutta sade kastaa maan.

- Yksi meistä