En ollut koskaan tuntenut sellaista lämpöä. Ilma väreili, nyt tiesin mitä se tarkoittaa.
Kaupunkikävelyn opas oli suloinen, yritin ottaa kuvaa niin ettei hän huomaisi.
En jaksanut edes seistä, enkä voinut käsittää innokkuutta, jolla opas kertoi kaupungin historiasta, ja koko Euroopan: Maailmansodat, tankit vyörymässä yli kuuman kivetyksen, sotilaat, vainot ja orvoiksi jääneet lapset.
Hotellihuoneessa makasimme tuulettimen edessä, näytin mielessäni viehkeämmältä kuin kuvassa. Vaaleanpunaiset seinät, ”taivaskanavat” ja mahdollisuus ”tuntihintaan”. En halunnut tietää mitä kaikkea niissä lakanoissa oli tehty. Aamiaisella oli tarjolla vain makkaraa.
Yhtenä päivänä löysimme sattumalta taivaan. Tekobeach joen varrella, varpaat hiekkaan ja kuuden euron mohitot. Valokuvassa tyhjien mukien torni ja pisamia.
Samaan aikaan minulla oli ikävä toisenlaiseen lämpöön, ihon, rinnan ja ruskeiden silmien vakavuuteen. Autolaivassa luin Amerikkalaista tyttöä ja itkin penkin alla. Viimeisessä valokuvassa kärsimme matalasta verensokerista ja jonkun Ilpon yli-innokkuudesta.
Leppäkertut jäivät mantereelle mutta kohtaaminen uudelleen sai perhoset liikkeelle.
- i
- i
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti