Painajaisia.

Herään tukehtumisen tunteeseen.
Kurkkua kuristaa

puristaa.

Jalkoja heikottaa.

Huono olo.

Ajatus seis ja ovesta ulos!

Tartu hetkeen

muista hengittää

mene saunaan

ja nukkumaan.

Ole kiltti itselle

ja muille.

Ole ajattelematta

liikaa eteenpäin.

Me ollaan kaikki yhtä.

Ei tarvitse pelätä.

Saamme toisiltamme,

annamme takaisin.

Uni tulee,

kun kuulen toisten nukkuvan.

Hengitys

ja vaimea huokaus.

Lepään, luotan,

uskallan nukahtaa.

Toisten keskellä

silmät kiinni.

Kaikki meistä

keskeneräisiä

samassa kehossa

pieni lapsi

ja sopivasti rikkinäinen aikuinen.

Minä en luovuta. Yhä uudelleen kuljen tunteitani vastaan. Kävelen yksin aamuseitsemäksi mahdollisesti kuolemaan johtavaan leikkaukseen Töölön sairaalaan. Kävelen myöhässä ensimmäiselle kauan tapahtuvaksi odottamalleni joogatunnille ihailemaani joogakouluun. Astun ovesta ulos, sitten bussiin, kauppaan tai kahvilaan tai kirjastoon, tapaamiseen tai tilaisuuteen. Jokaiseen paikkaan johon en ole uskaltanut mennä takaisin.  Ovet avautuvat. Vuosien ajan. En tahdo minkään muuttuvan.

Minä en häpeä. Enkä jännitä. Minussa ei ole mitään vikaa. Ei ole yhtäkään diagnoosia joka voisi minut määrittää. Annan kehoni reaktioiden näkyä. Minä en ole reaktioni. Enkä kehoni. Pelko ei voi minua vahingoittaa.

― Ri

Lempeä sade
syksyn kosketus
pyyhkäisee maisemani yli.

Vavisuttelee varoen vaahteroita
ripsotellen lehtiä
värikkääksi räsymatoksi maahan.

Pisara kerrallaan
pesee
kesän pölyt pois.

Luo lätäköitä
lasten ja lastenmielisten
läiskyteltäväksi.

Loihtii maailman uusiksi.
Manaa muuttolinnut matkaan.
Kuiskii karhut ja kukkaset käpertymään talviunilleen.

Vedän villasukat jalkaan.
Hymyilen hiljaa,
sisäänpäin kääntyen.

Ilonpurot virtaavat
vapaana,
voimaa täys.

- H.