Harhastani nimeltä ”Yhteiskunta”

Melkein koko elämäni tuntui aiemmin pyörivän käsitteen ”yhteiskunta” ympärillä. Mitä tämä ”yhteiskunta” minulta odottaa, toivoo ja haluaa, mitä velvollisuuksia ”yhteiskunta” minulle asettaa ja miten minun kuuluu elämässäni toimia, jotta voin olla yhtä arvokas osa tätä ”yhteiskuntaa”. Kuinka voin olla yhtä täysivaltainen ”yhteiskunnan” jäsen kuin kaikki muutkin ihmiset.

Itselleni, kuten myös monelle muullekin, ”yhteiskunnan” jäseneksi kelpaamiselle on tietyt kriteerit. Aika usein ne tuntuvat liittyvän ns. normaaliin työssäkäyntiin/jälkeläisten tuottamiseen. Ennen uskoin, että joku taho nimeltä ”yhteiskunta” ihan oikeasti odottaa minulta jompaa kumpaa tai molempia edellämainituista. Nämä odotukset ja niihin lähes epätoivoisesti pyrkiminen eivät aiheuttaneet mitään muuta kuin haittaa. Koin, etten kuulu ”porukkaan”, olen turha ja arvoton. Täysin hyödytön, pikemminkin ylimääräinen rasita. Loinen, joka elää muiden verta imien.Nämä tuntemukset aiheuttivat merkittävää stressiä joka vaikutti negatiivisesti sekä etenemiseen kuntoutumisessa että sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Ehkä suurin haaste oli epäonnistumisen tunne, joka vaikutti ennen kaikkea itsetuntoon, oman arvon (tai arvottomuuden) tuntoon sekä ihan yleisesti elämänlaatuun. En tuntenut eläväni ”yhteiskunnan” mielestä täyttä ja merkityksellistä elämää, koska en ole koskaan pystynyt käymään töissä. Ajattelin voivani olla onnellinen ja merkityksellinen ”yhteiskunnalle” vasta, kun siirryn työelämään.

En muutenkaan tuntenut täyttäväni kaikkia odotuksia, joita oletin ympäristön minulle asettaneen. Olin tyytymätön itseeni, kunnes kyllästyin koko kuvioon täysin. Totesin, että jos en kelpaa ”yhteiskunnalle” sellaisena kuin olen, niin ihan sama. En vaan enää jaksanut välittää. Päätin, että kunhan teen asiat siten, että tiedän itse tehneeni parhaani ja toiminenni niin, että voin olla tyytyväinen itseeni ja tekemisiini, kaikki on niin kuin pitääkin. Työelämään pääsemisessä onnistuminen jäi ajatuksissa taka-allalle tai ainakaan se ei enää tuntunut niin tärkeältä. Enemmän aloin miettimään omia voimavarojani, resurssejani ja lähtökohtiani omaa elämääni ja olemistani ajatellen. Tulin siihen lopputulokseen, että niillä mennään mitä on, koska en voi antaa mitään sellaista, mitä minulle ei ole tai jonka hankkimiseenkaan minulla ei ole vaadittavia resusseja. Päätin, että teen asiat itselleni parhaalla tavalla, riippumatta siitä mitä muut odottavat, haluavat tai ajattelevat. Aloin kuuntelemaan itseäni.

Minulle työelämään pääsyäkin tärkeämpi tavoite on ollut olla onnellinen. Kun työelämään siirtyminen alkoi noin 10 vuoden laaja-alaisen kuntoutumisen jälkeen näyttää erittäin epätodennäköiseltä, totesin, että onnellisuuteen ja siihen ”yhteiskunnan” jäsenyyden saavuttamiseen täytyy kehitellä jokin toinen reitti. Sellainen reitti, jota voin kulkea täysin niillä resursseilla, jotka minulla on tai jotka pystyn hankkimaan. Siten päädyin mm. eläväksi kirjaksi, vertaisohjaajaksi, kokemusasiantuntijaksi ja tovitukihenkilöksi. Näitä reittejä pitkin löysin omalle elämälleni merkityksen. Koin, että tämä oli minun reittini saada tuntea itseäni arvokkaaksi ”yhteiskunnan” jäseneksi. En tuntenut itseäni enää ylimääräiseksi loiseksi. Tunsin itseni myös onnellisemmaksi.

Vaikka saavutinkin omalla kohdallani tämän tavoitteen, tunteen siitä, että olen ”yhteiskunnan” jäsen, olen kuitenkin erittäin ahkerasti jatkanut näiden asioiden pohtimista. Nämä asiat ja niistä syntyvät ajatukset pyörivät nimittäin hyvin usein kohtaamisissani ihmisten kanssa. Asia koskettaa itseäni todella paljon ja toivoisin voivani vaikuttaa muidenkin asenteisiin ja ajatuksiin tätä ”yhteiskuntaa”, sen odotuksia ja toisia kanssaihmisiä kohtaan.

Olen tyytyväinen siihen, kuinka pitkään olen hoitanut asiani omien tuntemuksieni mukaan, itseäni kuunnellen, eli ns. tunneohjauksella kulkien. Se toimii erittäion hyvin, jos tuntee itsensä ja luottaa tuntemuksiinsa. Olen joskus perustellut muiden mielestä ehkä hivenen epätavallisia valintojani sillä, että jos asiat todella kuuluu tehdä tietyllä tavalla tämän ”yhteiskunnan” mukaan, niin olen kyllä jäänyt ihman sitä ohjekirjaa. Moniin valintoihini ja niiden hyväksyttävyyteen olen saanut vahvistusta ja varmuutta ajatuksesta, että kaikki on ok, kunhan menen sillä tunneohjauksella, enkä riko lakeja.

Olen pikkuhiljaa tullut myös siihen lopputulokseen, että mitään tälläistäsuurta ylintä valvojaa nimeltä ”yhteiskunta” ei ole. Uskon, että tätä ”yhteiskuntaa” jonakin kaikkivaltiaani tahona ei ole. Mikään tälläinen taho ei ole tullut kertomaan minulle, mitä minulta odotetaan. Kunhan ei riko niitä lakeja. Nämä minua vuosia piinanneet ”yhteiskunnan” vaatimukset ovat tulleet omasta päästäni. Ne ovat vain omia oletuksiani, kuvitelmiani ja luulojani. Voin olla väärässä, mutta olen aika varma, että tästä on kyse myös muiden ihmisten kohdalla. Oletuksista, kuvitelmista ja luuloista. Kaikki tekevät omat päätöksensä elämässään, mutta itse en anna näiden ”harhojen” määritellä ja ohjata elämää. En voi tietää, mitä kukakin minulta haluaa, odottaa tai toivoo, mutta en ainakaan usko, että näitä vaatimuksia latelisi jokin ylin, näkymätön ja minun mielestäni kuvitteellinen taho. Tiedän kyllä monesti, mitä yksittäiset ihmiset minulta odottavat. Edustivat he sitten mitä tahansa ammattikuntaa tai tahoa, niin se taho ei mielestäni ole tämä ”yhteiskunta” ja nämä ihmiset ovat vain yksittäisiä ihmisiä. Heillä voi olla ohjeita esimerkiksi psykiatrista hoitoani ajatellen, mutta harvoin mikään yksittäisen ihmisen suusta tuleva sanoma on mikään yksi ainoa totuus, mikään maailman laajuinen fakta. Kyse on mielipiteistä ja näkemyksistä, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän niiden esittäjien omia. Perustuen heidän lähtökohtiinsa, taustoihinsa ja kokemuksiinsa.

Loppupeleissä en edes kysymälläkään voi tietää, mitä minulta odotetaan. En näe kenenkään toisen mieleen. Ja vaikka joku yksittäinen ihminen selkeästi odottaisikin jotain, ei hänelläkään ole loppujen lopuksi mitään oikeuksia määrittää ja ohjata minun elämääni. Eikä minun tapojani, tekojani ja arvojani määritä mitkään omat oletukseni muiden mahdollisista oletuksista. Joten perustan oman tapani elää siihen mitä tunnen. Se on minulle se ainoa toimiva ohje elää elämäni ja olla mukana. Sitten voisikin kysyä, että mukana missä, jos sitä ”yhteiskuntaa” ei minun mielestäni edes ole olemassa. Vastaus on hyvin yksinkertainen; olen mukana elämässä elämääni ihmisenä muiden ihmisten kanssa. Ja koska kaikki kriteerit ja odotukset ”porukkaan” kuulumiselle menevät todella hankaliksi jo ihan siitä syystä, että kaikki ihmiset ovat niin erilaisia, niin itselleni riittää se, että olen ihminen. Ja minulla on sama ihmisarvo kuin muillakin ihmisillä. Se riittää. Sen kummempia jäsenyyksiä ”yhteiskuntaan” en tarvitse. Siitä on minun mielestäni todisteena se, että kun hylkäsin ajatukset ”yhteiskunnasta” ja sen määrityksistä ja keskityin vain olemaan ihminen ihmisten joukossa, olen tuntenut kuuluvani ”porukkaan” paremmin kuin koskaan. Ilokseni olen huomannut, että eipä siihen sitten tarvitukaan sitä ns. normaalia työelämää tai omaa jälkikasvua. Riittää, että olen ihminen ja muistan lait.

Välillä kohtaamiset kanssaihmisten kanssa saavat kuitenkin muistamaan, että kaikille se ei riitä. Jotkut todellakin pitävät esimerkiksi tälläisiä tuilla eläviä mielenterveyskuntoutujia vähempiarvoisina verrattuna esimerkiksi töillä itsensä elättäviin ns terveisiin ihmisiin. Jotta tämän tyyliset asenteet ja kommentit eivät vaikuttaisi oman arvon tunteisiini tai mielikuviini itsestäni (ainakaan negatiivisesti), muistutan itseäni siitä, että olen kuitenkin aina samalla viivalla muiden ihmisten kanssa. Myös muiden tuilla elävien mielenterveyskuntoutujien. Joten jos pitäisin itseäni vähempiarvoisena, koska olen mielenterveyskuntoutuja ja elän tuilla, tavallaan myöntäisin silloin, että kaikki muutkin tuilla elävät mielenterveyskuntoutujat ovat jollain lailla muka vähempiarvoisia. Ja mitään sellaista en tietenkään allekirjoita. Joten keskityn elämään elämääni onnellisena ihmisenä muiden kanssaihmisten kanssa. Saman arvoisena ja yhtä merkityksellisenä, unohtaen kokonaan, mitä tämä minulle nykyään merkityksetön kerho nimeltä ”yhteiskunta” odottaa. Teen sen, minkä varmasti pystyn, eli olen ihminen. Se saa luvan riittää tässä elämässä.

- Tero/Teresa Leppä 1.3. 2016