vanhuus ei tule yksin. sitä seuraa useimmiten yksinäisyys.
seuraksi kehitellään hyljerobotteja ja teknisiä apuvälineitä.
Ystäväni Anni totesi, että kun kuolen hänellä ei ole enää ketään.
Eikä kukaan muista, ei jää jälkiä.
Itse olen aina pelännyt,että jälkeen jäisi jotain. Se voi olla valheellista, näkökulman sävyttämää. Se ei ole kontrollissani, hyppysissäni.
Minua hieman pelottaa, että minusta tulee katkera vanhana.
Minulle on vieras ajatus olettaa, että elää vanhaksi. Miten paljon ikä meissä muuttaa ja mihin suuntaan?
Pelkään, etten kestä sitä miten mikään ei ole hallinnassani ja valitan vaan kaikesta, enkä löydä hyviä asioita.
En välttämättä toivo edes olevani terve. Tietenkin toivoisin, että pystyisin mahdollisimman paljon huolehtimaan itsestäni ja että olisi vielä mahdollisuus tehdä valintoja itse.
Vanhuus tulee harvoin yksin Parkinson, Alzheimer, sydähäiriöt, nivelten jäykkyys, osteoporoosi. You name it, they have it.
Milloin joutuu/pääsee omasta asumisesta ryhmäkotiin...
Joku joutuu ne vaipat vaihtamaan, ruuankin ehkä syöttämään ja vaikka rollaattorilla mummoraattori liikkuu - niin aina on mielessä milloin lipeää matkalla vessaan ja jääkö se viimeiseksi asioinniksi. Taantuu lapsen tasolle. Hieman Benjamin Button.
Tuskin saat omaa huonetta. Mitä jos dementiapotilas kiipeää päällesi sänkyyn joka yö? Minun äidinäitiäni tämä ei naurata.
Milloin meidän sukupolvemme pääsee eläkkeelle? Kohoaako eliniänennuste vielä?
Kadunko vielä sitten sitä yhtä ainoaa asiaa.
Minulla ei käy sukulaisia, tuskin ystäviä tai tuttujakaan. Toivottavasti Anni on lähelläni, toisin kuin nyt nuo 176 kilometriä välissämme.
Ainoat kontaktit ovat muut potilaat/asukkaat ja ylityöllistetyt hoitajat jotka lapioivat paskaa. Niillä ei ole aikaa ja meillä ei ole kuin sitä, kunnes ei ole mitään.
- pliamyr
