Jokin aika sitten tajusin, etten ollut aikoihin maalannut taivaanrannalle.
Elin umpiossa, ajatukset rutiineissa, pakoissa, lukossa. Energia ei riittänyt
muuhun, keskittymiskyky kateissa, pakenin tyhjäpäiseen leijumiseen.
Olin kuin robotti.
Sitten robotti, josta alkoi veto loppua. Se tapahtui tilanteen kautta, mutta
vahingossa, itseni unohtaminen.
En jaksanut ajatella sitäkään enempää. Pysyin siis pakoissa, rutiineissa, paossa,
se oli helpompaa.
Sitten keho pakotti pysähtymään, pelästytti, muistutti siitä, ettei ihminen ole
kone, ettei itsensä yli voi kävellä, edes rakkaittensa vuoksi.
Koitan pitää itsestäni huolta, niinkuin rakkaistani, mutta kannan häpeätaakkaa.
Minussa on ruma tahra, älä katso minua.
En tiedä mitä voisin tehdä hyvittääkseni niin paljon. Ja silti saan olla yhä
tässä.
Voisipa sen pestä pois.
Onko se rakkautta, jolla sitä puhdistetaan pikkuhiljaa. Vai onko se pakkoa, koska
olemme perhe ja olen aina osa sitä, kaikesta huolimatta.
Tein kuitenkin unelmakartan repaleisen ja puoliksi tyhjän, puoliksi täyden, jäi
vielä tilaa uudelle.
Rakennan hitaasti elämää.
Askel eteen, harppaus taakse, kaksi eteen, pieni tauko.
Maata on yhä alla, taivas päällä ja tuulee.
Haluan antaa keholleni voimaa, itselleni, mutta en tullakseni taas robotiksi.
Haluan, vaikka se tuntuu ihan oudolta, usein väärältä, en ansaitsisi.
Mutta on jo vähän parempi olla, jaksaa jo vähän taas maalata taivaanrannalle.
SMEI
Tämä artikkeli kirjoitettiin Lauantaina, Elokuun 17. 2013 klo 9:21
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti