perjantai 7. helmikuuta 2014

Iitin kesäleirin tarina

Emme osanneet lainkaan arvata, mikä meitä odotti perillä. Nousimme bussiin tavalliseen sekameteliseen tapaan ja suuntasimme kohti Iitin Kesäharjua. Aurinko porotti ja ilma oli lempeä. Kaikki tuntui tavalliselta. Oli maanantai ja heinäkuun loppu, ja kello lähestyi hiljalleen puolta päivää.

Minun olisi pitänyt arvata, tai edes epäillä jotain jo ensimmäisestä vihjeestä. Kävimme pikaisella tauolla Tuuliharjassa, jossa aina kävimme kun perheeni oli matkalla mökille. Katon alla ei ollut enää pääskysenpesiä, vain yksinäinen tuulessa väpättävä höyhen. Minun olisi pitänyt arvata jo siitä, mutta ei, ohitin asian vain yhtenä satunnaisena sivuhuomiona.

Saavuimme puolilta päivin tutulle maantielle, joka mutkitteli peltojen ja upeiden maalaismaisemien halki. Tässä meille annettiin toinen vihje, joka sekin jäi minulta ymmärtämättä. Jos olisin katsonut tarkemmin Salen ulkoasua, olisin pistänyt merkille postilaatikon nimikyltin, jossa Huutotöyry oli vaihtunut vain nimeksi Huuto. Kykenin kyllä huomaamaan herkästi pieniä yksityiskohtia, mutta tällä kertaa olin liiaksi flunssan ja vähäisten yöunien uuvuttama. Toinenkin vihje jäi siis minulta huomaamatta.

Linja-auton pysähdyttyä purimme tavarat ulos soratielle ja hajaannuimme kukin huoneisiimme. Uusille tulokkaille näytettiin paikat vanhaan tuttuun tapaan ja seurasin heitä sivusilmällä tutustuakseni itse tarkemmin kesäiseen ympäristöön. Vanhan aitan luona jäin ihailemaan upeaa vanhaa avainta, joka oli ripustettu seinälle lyhdyn viereen. Tovin ihailtuani ja valokuvia otettuani käänsin selkäni aitalle. Jos olisin katsonut olkani yli, olisin huomannut kolmannen vihjeen: ilma aitan ympärillä väreili ja ovi avautui itsestään rakoselleen. Mutta enhän minä nyt sellaista huomannut.

Apetta saatuani olisi ollut vuorossa kirjoituspiiri, mutta me kaikki tunsimme jonkin olevan erilaista. Henkilökunta, ohjaajat, vertaisohjaajat ja me muut – kaikilla oli sellainen olo, ettei jokin ollut ennallaan. Aurinko meni pilveen ja puiden varjot lankesivat talon ylle. Ilma tuntui painostavalta kuin juuri ennen ukkosta, mutta se mitä seuraavaksi tapahtui, ei ollut ukkosta nähnytkään.

Talo alkoi täristä. Otimme kukin mistä tahansa tukevasta kiinni, jotkut toisistaan ja katselimme silmät laajenneina ympärillemme. Talo kallistui ja tuolit liukuivat arvokkaasti neljällä jalallaan seinää vasten.

”Maanjäristys!” joku huusi.

”Maailman tuho!” joku väitti.

Kun vilkaisin ulos, näin maiseman kuin valuvana vesivärisotkuna. Mitä oikein tapahtui? Tärinä paheni ja katsoimme suu auki, kuinka tuolit poksahtivat yksitellen ja muuttuivat höyheniksi. Sitten yhtäkkiä tärinä loppui. Seisoimme jäykkinä takkahuoneessa ja hiljaisuuden rikkoi vain satunnainen tuolien poksahtelu. Nyppäsin höyhenen kädeltäni.

”Mitä täällä oikein tapahtui?” Heidi kysyi.

Kukaan ei osannut vastata. Mutta ikkunan ulkopuolinen maailma oli muuttunut. Riensimme tungeksimaan ikkunoille ja näimme uudenlaisen maailman kuin karkeakarvaisen sekoituksen eri maalauksista, kirjoista ja elokuvista. Riensin ulos ja näin pelästyneen hahmon maalauksesta Huuto. Hän kirkui minut nähdessään.

Alatalon sijalla oli yksinäinen mies, yhtä pöllämistyneenä kuin minäkin. Tunnistin hänet Mikko Alataloksi. Päärakennus oli muuttunut vain hieman; valkoinen väri oli tiessään ja laudan sijalla oli jykeviä hirsiä. Koristeena oli eläinten luita ja höyheniä. En tunnistanut taloa miksikään tutuksi, mutta Alatalon ja päärakennuksen välisen varastorakennuksen tilalla oli talo kirjasta Seitsemän veljestä. Jukolan poikien mökki.

Kuulin takaani yskäyksen ja kun käännyin, näin vaikuttavan näköisen naisen tummine hiuksineen kalevalahenkisessä vaateparressa.

”Louhi?” kysyin epäuskoisena.

Nainen mutristi suutaan.

”Mitä te olette oikein menneet tekemään?” Louhi, Pohjolan emäntä kysyi.

Kakistelin kurkkuani ja nipistin itseäni; tämänhän on pakko olla unta – ei tällaista ole oikeasti olemassa! Nipistyksistäni huolimatta maisema ei muuttunut normaaliksi ja Louhi mutristeli suutaan silmät palavina kekäleinä leimuten. Kylmä hiki kihosi pintaani ja tokaisin Louhelle: ”Päivää vaan… me tulimme ihan vaan kesäleirille, me ollaan Elviksen porukkaa…”

Louhi lausui vakavana: ”Jaahas, joku on loitsunnut maailman kirjat sekaisin – nyt on Seitsemän veljestä, Kalevala, maailman historiikit ja taide saatu tilattua eläväksi elämäksi Iitin Vuolenkoskelle. Kesäharju on loitsujen vallassa.”

Katselin ympärilleni vielä kerran. Todellakin, minne vain katsoinkin, näin elävänä kaikki maailman kirjat, maalaukset ja elokuvat. Leiriläisetkin olivat muuttuneet… Tunnistin Lumikin ja seitsemän kääpiötä (Rauni, Riku, Timo, Teemu, Teppo, Toni, Aleksi ja Peter), Prinsessa Ruususen prinsseineen (Tiina ja Otso), Seitsemän veljestä (Juuso, Pete, Eetu, Jasper, Ilja, Tapsa ja Heikki), Kultakutrin ja kolme karhua (Annette, Miranda, Sanna ja Nina), Punahilkan (Ulla) ja ihanasta vanhasta, suomalaisesta elokuvan tutun Ilonan ja hänen karitsansa (Iines ja Heidi, joka lampaan hahmossa määki ja juoksenteli pitkin pihaa huutaen ”mää-ää, mää-ää”) sekä Kolme muskettisoturia (Jesse, Ollipekka ja Olli)… ja unohtamatta tietenkään Mona Lisaa (Anne) ihka elävänä edessäni, ja päähenkilöä Annie Mestariampuja-elokuvasta (Minna). Hahmot muuttivat muotoaan ja ulkonäköään aina kun katseen käänsi hetkeksi pois. Välillä joku oli satuhahmo, välillä historiallinen hahmo, ja näkyi siellä olevan animaatiohahmojakin… Hui!

”Kukahan tämän loitsun osaisi purkaa?” kysyin Louhelta, Pohjolan emännältä.

Louhi murahti.

”Vain minä, Louhi – ja minäkin palaan takaisin Irmaksi jälleen. Mutta tarvitsen teidän kaikkien apua. Tarvitsemme Loitsun, joka kertoo kaikesta hyvästä ja kauniista, mitä Kesäharjuun kuuluu, joten alkakaapa kirjoittamaan korjausloitsua!”

”Näin teemme”, tokaisin ja hihkaisin muille: ”TULKAAHAN TÄNNE, NYT RYHDYTÄÄN RIIMITTELEMÄÄN!”

Kaikki olivatkin jo kyllästyneet siihen satu– ja muiden hahmojen sekametelisoppaan, joten porukkaa ei ollut vaikea saada kokoon. Riimittely haluttiin tehdä oikein kunnolla, joten paikalle kannettiin kaikki soittimetkin. Mitä kovemmalla metelillä homma nyt hoidettaisiin, sen parempi! Otettiinpa mukaan myös värit ja maalit, loitsu maalattaisiin taivaanrannalle asti.

Hetken oli hiljaista. Ilmassa kihelmöi ja kuumotti. Sitten Teppo päätti ottaa ohjat käsiinsä. Hän kehotti meitä istumaan rinkiin varmalla äänensävyllä, joka herätti luottamusta meissä kaikissa. Teppo tiesi yhtä ja toista rentoutuksen saloista ja alkoikin hypnoottisella äänellä valmistamaan meitä tulevaan koitokseen. Vaivuimme yhdessä rauhalliseen ja turvalliseen tilaan.

Kun tunsimme olevamme valmiit kohtaamaan todellisuuden, alkoi loitsukin jo hakea muotoaan. Heidin suusta alkoi kuulua saamelaisten joikua muistuttava ääni, joka ei ollut millään tavalla pelottava, vaan toi mieleen sydämen rakkauden. Nyt oli selvää, miten loitsu tulisi säveltää. Tapsa kirjoitti joiun muistiin nuottipaperille. Sillä välin Otso oli kokenut näyn, jossa maailmankaikkeuden kauneimmat asiat lankesivat kuin sadepisarat alas taivaalta ja jokaisen pisaran sisällä oli jokin tärkeä muisto Kesäharjusta. Tuon näyn Otso maalasi saunan lauteilla kihelmöivän liki sata-asteisen löylyn innoittamana niin kauniisti, ettei sitä kauaa voinut kyynelehtimättä katsoa. Nyt loitsu oli sävelletty ja kuvitettu, mutta riimittely aiheutti eripuraa. Riimipurkkiin oli kertynyt monta tärkeää asiaa, jotka kaikki olivat kyllä varteenotettavia, kertoivathan ne kaikki Kesäharjussa koetuista ihanista hetkistä. Mutta mikä niistä olisi se oikea?

Asiasta väännettiin kättä ja sitä puitiin perusteellisesti, kunnes päädyttiin siihen tulokseen, että ne kaikki olivat saman arvoisia. Jokainen meistä on kokenut Kesäharjussa vietetyn ajan omalla tavallaan ja jokaisella on omat tärkeät tuntemuksensa, joita muiden tulee kunnioittaa. Niinpä päädyimme valmistamaan kokonaisen sarjan loitsuja, jotka kaikki sävellettiin, sanoitettiin, sovitettiin ja kuvitettiin hyvässä yhteishengessä. Ja silloin huomattiin, että korjausloitsujen tärkein anti on siinä miten ne opettavat meitä huomioimaan toisemme vertaisina. Vaikka joskus satuhahmot kummittelevatkin mielessä, on silti olemassa tie, joka vie totuuteen.

”Tuokaa pihalle kaikki höyhenet, jotka löydätte” Teppo mestarishamaani määräsi kumealla äänellään. Kaikki lähtivät keräämään tuolihöyheniä ja niitä olikin aikamoinen kasa, koska ulkokatoksen alla oli ollut paljon tuoleja. Penkkien tilalla oli iso kotkansulka, joka oli ainakin kaksimetrinen ja se olisi kelvannut viuhkaksi jopa Kleopatralle. Kaikki pyrkivät keräämään mahdollisimman paljon höyheniä, paitsi Heidi taas lampaan vaatteissa, joka aivasteli saatuaan suullisesta höyheniä nieluunsa untuvan.

Kun höyhenet oli koottu Salen muovipusseihin tuulen vietyä höyhenkasat ensin pariin otteeseen, Teppo astui höyhenten luo ja viittasi Louhen viereensä.

”Onko kaikki valmista?” shamaani kysyi Louhelta, jonka silmät eivät kipinöineet enää niin pahasti.

”Tarvitsemme luita”, Louhi eli Irma tokaisi. ”Kuten talosta näkyy, luut kuuluvat loitsuun.”

”Mistä me luita oikein saamme?” Tapsa huokaisi. ”Eihän tässä hautausmaallekaan viitsi tehdä ryöstöretkeä.”

Louhen silmät salamoivat jälleen.

”Te tomppelit!” Pohjolan emäntä kiivastui ja polki jalkaansa. ”Ymmärrättelö ollenkaan, että päästäksenne takaisin arkeen teidän on tehtävä osanne asian eteen?”

”Munankuoret!” Otso huudahti äkkiä. ”Ne ovat samaa materiaalia mitä luutkin.”

”Me menemme rikkomaan kananmunia”, Tiina tokaisi ja veti Otson perässään keittiöön. Samalla myhäilevä Iines-lammas astui esiin suussaan musta samettipussukka. Hän avasi pussin ja ravisti höyhenten viereen kasan puhdistettuja pikkueläinten luita.

”Pienet sievät luut”, Iines sanoi lempeästi määkien äidillinen katse silmissään. ”Tervetuloa suureen maailmaan osaksi ajan virtaa.”

Samassa Tiina ja Otso saapuivat munankuorikulhonsa kanssa.

”Onko meillä nyt kaikki tarpeellinen?” Teppo kysyi Louhelta.

Louhi näytti mietteliäältä, sitten äkkiä hän valpastui.

”Sinä!” hän osoitti minua ja peräännyin askeleen. Uhrattaisiinko minut? Kivipaadelle makaamaan, katajan savua ja kurkku auki? ”Sinä huomaat aina pieniä asioita. Onko jotain, mitä vielä tarvitaan? On höyhenet, on luut.”

”Öh… minä…” änkytin häkeltyneenä.

”Jotain epätavallista, mitä huomasit matkan aikana?” Louhi painosti. ”Matka, siirtyminen A:sta B:hen on silta kahden paikan välillä. Siellä oli jo tietoa. Kaikki rajapaikat, kuten portaikko, ovenkarmi ja laituri. Oliko jotain epätavallista?”

Sitten ymmärsin. Vihjeitä oli ripoteltu pitkin matkaa. Höyhen. Huuto. Avain.

”Tarvitsemme Huudon ja avaimen”, sanoin.

”Hugon? Kuka Hugo?” vaikkua korvastaan kaiveleva Riku kysyi.

”HUUTO!” Louhi kiljaisi. ”Etsikää Huuto-maalaus, häntä tarvitaan!”

Lähdimme etsimään Huutoa. Otus oli pelokas ja pelkäsimme ensin, ettemme löydä sitä, mutta kun Pete tajusi, että Huuto olisi sillalla, Tapsa lähti punaisella pakettiautolla hakemaan Huutoa. Hain avaimen aitalta, vaikka Tittelintuure yrittikin estellä ja väitti, että minun pitäisi ensin arvata hänen nimensä ennen kuin saisin avaimen. Hermostuin mieheen ja sanoin: ”Kuules nyt, Tittelintuure. Olen suorittamassa tärkeää tehtävää. Minulla ei ole aikaa vehdata sinun kanssasi!” Nappasin avaimen ällistyneen satuhahmon käsistä ja suunnistin muiden luo. Odottelimme jonkin aikaa Tapsaa ja Huutoa palaavaksi, ja pian pakettiauto kaarsikin pihaan. Tapsa kiskoi pelästyneen Huudon autosta ja raahasi olion eteemme. Ihmettelimme, miksi Huudon suun edessä oli jeesusteippiä.

”Tämä saamari kirkui koko ajan”, Tapsa äyskähti ja vilkaisi murhaavasti otusta. ”Siitä saisi hyvän esimerkin hevilaulajille, millaiselta oikea, korvia raastava kirkuminen kuulostaa. Tuntuu että päässä soi vieläkin!”

”Nyt meillä taitaa olla kaikki”, Teppo-shamaani keskeytti ja ohjasi Huudon höyhenten, luiden ja avaimen luokse. ”Aletaan loitsuamaan.”

Asetuimme piiriin ja hengitimme syvään rentoutuaksemme. Kukin lauloi vuorollaan loitsumuistonsa ja lopuksi Otso ja Heidi jakoivat Suuren Loitsun joiuten kaanonissa. Kylmät väreet kulkivat selissämme ja Louhi kyynelehti liikuttuneena. Teppo löi djembe-rumpuun väräjäviä iskuja, jotka saivat maassa lojuvat esineet tärisemään. Olimme kosketuksissa ikiaikaiseen voimaan, jonka ymmärsimme olleen uinuvana suonissamme. Pyhä suomalaisuuden ja metsien kaikujen voima velloi kehossamme.

Kun laulajat vaikenivat ja Teppo lopetti rytmityksen, ilma tuntui tiivistyvän kokoon kihelmöiväksi verkoksi ympärillemme. Satoja värikkäitä perhosia lensi Hiidenvuoren suunnalta lepattelemaan ympärillemme ja hetken aikaa emme nähneet ympäristöä laisinkaan. Sitten Huuto katosi ja voimakas painepulssi tuuppasi meidät nurin.

Kun kaikki oli rauhallista, nousin ylös ja huomasin kaiken olevan oikealla tavalla ennallaan. Heidillä ja Iineksellä oli aluksi pieniä vaikeuksia totuttautua kävelyyn kahdella jalalla, mutta hekin tokenivat pian. Ullaa harmitti lampaiden katoaminen, sillä hän oli jo kovasti mieltynyt pehmoiseen karvakaveriinsa. Irma venytteli autuaasti saadessaan olla taas oma itsensä ja Teppo näytti hieman poissaolevalta loitsun jälkivaikutusten takia.

”Ma-ha-hahtavaa” Heidi huusi päästyään horjumatta pari askelta. ”Tästä on hyvä aloittaa Iitstock ja apetta kaikille!” Aloitimme oitis järjestelyt ja tunsimme syvää yhteenkuuluvuutta yhteisen kokemuksemme jäljiltä. Otso tuijotti kaukaisuuteen liikutuksen kyyneleet silmänurkissaan ja kuulin hänen mumisevan Tiinalle jotain ”mieltä kieputtavasta kokemuksesta universaalilla tasolla”. Kaivoin taskustani pienen höyhenen ja katsoin kuinka se mureni hiljalleen sahanpuruksi. Kokemus oli ollut upea ja olin itse asiassa aika tyytyväinen siitä, etten ollut huomannut aivan jokaista pientä yksityiskohtaa. Varistin purun maahan ja riensin auttamaan valmisteluissa. Tuoleja ei ollut tullut takaisin, joten meitä taisi odottaa ruohonjuuritason orastava juhla.



Tämä artikkeli kirjoitettiin Torstaina, Lokakuun 10. 2013 klo 0:44

Palautetut kommentit:

Nimimerkki: Miranda:

Kommentti: Lokakuun 10. 2013 klo 12:38

Tää on niin loistava teksti. Piristää mieltä joka kerta. Oli sitä kyllä hauska kirjoittaakin ja kuunnella kun muut kirjoittajat tyrskähtelivät yksinään. Ja se oli mahtavaa saada lukea ääneen. :)


Sielunmaisemia

Jos, teksti ei näy kunnolla klikkaa kuvan päälle.

Suurenna

Suurenna



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Lokakuun 2. 2013 klo 15:34

Tekijä Ilja H


Olen yksin tällä tiellä

Olen yksin tällä tiellä
tienviitta osoittaa kuolemanlaaksoon.
Se on lähellä.
En haluaisi olla tässä
on kylmä
ja kaipaan toisia
lämpöä.
Vielä äsken sain olla hetken lähempänä muita
pääsin täältä hetkeksi pois
ihan itse
tuntui niin hyvältä.
Mutta se riuhtoo takaisin, repii.
Maisema muuttuu taas kalpeaksi, mustavalkeaksi.
Tuuli on kylmä ja se tönii, vetää.
Aistin vierelläni kuoleman
ja sattuu.
SMEI


Tämä artikkeli kirjoitettiin Torstaina, Syyskuun 26. 2013 klo 22:03
Tekijä Tuntematon – (Ei ole tietoa)

Maisemakuvia

Jos, teksti ei näy kunnolla klikkaa kuvan päälle.

Suurenna

Suurenna



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Syyskuun 25. 2013 klo 16:02

Tekijä Ilja H


JUST A GIRL

She was just a girl, like any other girl. She had dreams, ambitions, needs and happiness, just like any other girl. She had love, life and meaning.

She was the one who never said a bad word, she was the one who always opened her heart to others. She was the one we all try to be. She was sensitive, emphatic, creative, smart. She was beautiful, as only beautiful can be.

She was also hated, ripped a part, called names, beaten, bullied, hit and worried. She had no friends, not anymore. They were all gone.

She had no life, not anymore .

That was taken from her.

“stick and stones may brake my bones but word can never hurt me”. That’s what they said, that’s what she heard. Until one last time they called her names. Until one last time they ripped her apart, made her heart bleed and crushed everything she was or wanted to be. She was nothing.

She had nothing.

She was not even seen.

How many tears she cried, we will never know.

How many times she cried, we will never know.

How many times she looked at herself in the mirror and thought she was nothing because of all those people who told her so? How many times she missed the truth?

That it was not her who was worthless,

it was not her who was nothing.

It was all the others, all those calling her names, all those hating her.

She had it all and they had nothing.

How easy it is to hate something so precious and so beautiful.

So they broke her, beat her down so low she couldn’t get up, not anymore. Too many times she tried but she had no strenght to do it again.

So easily she was gone…

So lightly she fell…

So beautiful she was…

Oh, all the stories she will never tell

- Emma



Tämä artikkeli kirjoitettiin Keskiviikkona, Syyskuun 18. 2013 klo 14:35

Palautetut kommentit:

Nimimerkki: Katori:

Kommentti: Lokakuun 9. 2013 klo 18:33

This is amazing, a beautiful and tragic piece, full of passion and the hurt and emotion. Once I started reading I couldn’t stop till I reached the end. So amazing, I loved it! I just wish someday I’ll be at least half as good as you are<3


Polku

Lapsena naapurin pihalle johti polku. Se oli syntynyt minun ja naapurin tytön ystävyydestä.
Nyt se on poissa, huomasin sen tänä kesänä.
Kuljen minne jalat vievät, polkuja pitkin tai sivussa, piilossa.
Ei sillä lopulta niin paljon merkitystä ole.
Viime kesänä olin niin varma, jaloillani, täynnä elämää.
Talvi repi rikki, taas. Ja taas se opetti jotain.
Uusia polkuja tulee kun on tullakseen. Me vain kuljemme elämän läpi.
SMEI


Tämä artikkeli kirjoitettiin Lauantaina, Elokuun 17. 2013 klo 9:23
Tekijä Tuntematon – (Ei ole tietoa)

Taivaanrannan maalari

Jokin aika sitten tajusin, etten ollut aikoihin maalannut taivaanrannalle.
Elin umpiossa, ajatukset rutiineissa, pakoissa, lukossa. Energia ei riittänyt muuhun, keskittymiskyky kateissa, pakenin tyhjäpäiseen leijumiseen.
Olin kuin robotti.
Sitten robotti, josta alkoi veto loppua. Se tapahtui tilanteen kautta, mutta vahingossa, itseni unohtaminen.
En jaksanut ajatella sitäkään enempää. Pysyin siis pakoissa, rutiineissa, paossa, se oli helpompaa.
Sitten keho pakotti pysähtymään, pelästytti, muistutti siitä, ettei ihminen ole kone, ettei itsensä yli voi kävellä, edes rakkaittensa vuoksi.
Koitan pitää itsestäni huolta, niinkuin rakkaistani, mutta kannan häpeätaakkaa.
Minussa on ruma tahra, älä katso minua.
En tiedä mitä voisin tehdä hyvittääkseni niin paljon. Ja silti saan olla yhä tässä.
Voisipa sen pestä pois.
Onko se rakkautta, jolla sitä puhdistetaan pikkuhiljaa. Vai onko se pakkoa, koska olemme perhe ja olen aina osa sitä, kaikesta huolimatta.
Tein kuitenkin unelmakartan repaleisen ja puoliksi tyhjän, puoliksi täyden, jäi vielä tilaa uudelle.
Rakennan hitaasti elämää.
Askel eteen, harppaus taakse, kaksi eteen, pieni tauko.
Maata on yhä alla, taivas päällä ja tuulee.
Haluan antaa keholleni voimaa, itselleni, mutta en tullakseni taas robotiksi. Haluan, vaikka se tuntuu ihan oudolta, usein väärältä, en ansaitsisi.
Mutta on jo vähän parempi olla, jaksaa jo vähän taas maalata taivaanrannalle.
SMEI


Tämä artikkeli kirjoitettiin Lauantaina, Elokuun 17. 2013 klo 9:21