Seikkailu

Olisiko tänään oikea päivä löytöretkeilyyn?
Tai ehkä huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla?

Kävellä päämäärättä sinne minne nokka näyttää,

seikkailla kirkkaansinisen taivaan alla?
Hymyillä tuntemattomille?
Hiipiä illalla hämärtyvään metsään

ja halata jokaista vääränvänkyrää puuta?
Mennä istumaan rannalle niin, että varpaat koskettavat merta, varovasti?
Tai jospa etsisin korkean kallion tai ison kiven – jonka päälle kipuaisin

ja kirjoittaisin runoja siellä, ihan vaan niin – olisin?
Ja välillä istuisin silmät kiinni

ja kuuntelisin linnunlaulua

tai ajatusteni liikkeitä?
Kuulas kesäaamu voisi olla hienoa kokea joskus niinkin,

että näkisin auringon nousevan taivaanrannasta;
uskaltaisinko sitä ennen edes nukkua,

etten nukkuisi sen seikkailun ohi?
Tai jos seikkailisi torilla,

pistäisi huivin päähän ja aurinkolasit silmille

ja puhuisi vain siansaksaa, niin ettei kukaan ymmärtäisi?
Miltä se tuntuisi?
Tai jos kävelisi takaperin lähikauppaan?

Tai jotain?

Tai menisi aikaisin nukkumaan ja seikkailisi unimaailmoissa?

Onneksi minulla on loppuelämä aikaa tälle kaikelle,

ja monelle muulle seikkailulle.

H.

Huominen oli eilen

Maailman tapahtumia seuratessa huomaan usein kysyväni, mihin oikein ollaan menossa.

Taaksepäin katsottaessa monet ajattelevat, että ennen oli paremmin.

Ehkä paras olisi elää nykyhetkessä ja olla edes joskus läsnä.

Ennustaminen on vaikeaa. Varsinkin tulevaisuuden ennustaminen, sanotaan.

Jos historia toistaa itseään, ehkä huominen oli eilen.

Tiedä häntä.


- oopee

Minä Me

Minä olen se joka muuttuu aineelliseksi pimeimmässä varjossa. Tulen todeksi pelosta ja ahdistuksesta. Olen läsnä epätoivoisimpina hetkinä. Asetan vihan sydämiin ja katkeruuden sieluihin. Minä olen sinä itse.

Sinä olet pelokas lapsi joka etsii turvaa äitinsä sylistä. Kaipaat lohdutusta ja ymmärrystä. Sinä et ymmärrä itseäsi, et tunne itseäsi, etkä haluakaan tuntea. Sinä seisot sillalla ja katsot alla kulkevaa junarataa ja ohi vilahtavaa junaa. Ja sinä odotat että hän tulisi pysäyttämään aikeesi ja ottamaan kiinni käsipuolestasi. Sanomaan, älä hyppää vielä. Sinä olet hän.

Hän on ulkopuolella kaikesta, kaiken pahan koskemattomissa. Hän kuulee mutta ei kuuntele. Missä vain tapahtuu pahaa ja joku joutuu kärsimään hän ummistaa silmänsä ja sydämensä. Hän tietää ettei tee mitään väärää. Se ei ole hänen vikansa. Mitä hän muka voisi millekään tehdä. Hän on me kaikki.

Me olemme yhteiskunta, me olemme todellisuus. Me luomme ja hajotamme maailmoja. Me ymmärrämme ja annamme anteeksi. Me kadumme kaikkia pahoja tekojamme. Me katsomme itseämme peilistä ja tiedämme : Me olemme te.

Te menette aamulla töihin ja illalla kotiin. Haette lapset, teette ruokaa, siivoatte talon. Juoksette oravanpyörässänne aina vain kovempaa. Saatte kahdeksan ja teiltä otetaan kymmenen. Te alistutte ja olette kunnon kansalaisia. Olette maltillisia. Ja yhtenä aamuna heräätte huomaamaan että te olette he.

He ovat menettäneet kaiken toivonsa. He eivät usko enää mihinkään, kaikkein vähiten omaan itseensä. He näkevät ikkunastaan vain harmaata. He voisivat olla paljon enemmän, mutta he eivät jaksa enää yrittää. Kaikki on otettu heiltä pois. He antoivat sen tapahtua. He ovat minä.

- Laura Myy

Pyörä

Pyörän satula nitisee, ketjut klonksuvat ja jarru vinkuu. Pitäisi jo heittää pois, hankkia uusi. Aina pitäisi vaihtaa parempaan, uudempaan, hienompaan ja kiiltävämpään. Ennen kännykkä kesti vuosikymmenen, nykyään ehkä just ja just yhden vuoden.

Sade, yllättäen taivaan täydeltä. Pyörä pysähtyy, jarru vikisee. Tunneli kulkee moottoritien alitse ja antaa pyöräilijälle suojan sateelta. Internetissä sanotaan että tulevaisuuden sateet ovat happoa, mihin niitä sitten voi paeta?

Liikenteen meteli huumaa korvia kun pyörä taas liikkuu. Pakokaasu nousee ilmaan, torvia töötätään. Tien vieressä joku keltainen metsäkone repii puita irti juurineen. Luonto pois asuintalon tieltä. Taas on vähän vaikeampi hengittää.

Onko tässä maailmassa tilaa yhdelle nitisevälle, klonksuvalle ja vinkuvalle pyörälle ja sen kuljettajalle?

Rutistuvan metallin ääni yössä. Hiljaisuus.

- Laura Myy

Jänis

Voisinpa sanoa, että mieleni on jänis. Tämä ei siis ollut toive, se oli toteamus. Mieleni laukkaa ympäriinsä hirveällä vauhdilla. Sen reiteissä ei useinkaan ole mitään järkeä ja sen polut risteilevät toistensa ylitse monta kertaa, niin ettei se lopulta tiedä itsekään mistä se on tulossa ja minne se on menossa.

Aika menettää merkityksensä kun sitä on riittämiin, kun sitä on liikaa. Sekunnit, minuutit, tunnit, päivät, kuukaudet. Ne vain tulevat yksi toisensa perään. Ja kuten ajatusjäniksen jäljet, niitäkään ei enää erota toisistaan. Onko nyt tänään, vai eilen, vai huomenna.

Apeus on kuin peitto joka lasketaan päälle. Raskas raskas peitto. Se estää käsiä ja jalkoja liikkumasta, puristaa rintaa niin ettei melkein saa henkeä. Sitten tulee suru, uupumus, masennus, väsymys.

Mutta mielen laukkaavaa jänistä ei sekään voi hidastaa, mutta sen suuntaa voi muuttaa. Tuon puun takana itseinho, tuossa kolossa luovuttaminen ja tuossa pensaassa epäilys. Sanoinko väärin? Toiminko väärin? Onko se minun vikani? Tähän kohtaan se jänis pysähtyy, tästä pensaasta syö. Onko se minun vikani?

- Laura M

Hyvää joulua

Siellä se hiippailee ja kaikkia ihmisiä katselee

Se näyttää hieman hassulta kun tuolla tavalla nenäänsä nipistelee

Kuitenkin aika ketterä. Piilosta katsoo kun isäntä halkoja pilkkoo

No, heillä ei ainakaan ole kylmä jouluna niin on sitten kivempi Joulupukinkin kylään tulla!
Tämä tuumi piilostansa

Sitten se kierteli ja kaarteli pitkin pihaa todeten moneen kertaan "Ahaa!"

Kyllä se Joulupukki saa kantaa tänne monenlaista lahjaa! 

Rakkautta kuitenkin näyttäisi että on

Koristeetkin kauniisti laitettu on

Ruokakin tuoksuu hyvältä jo

Tuo halkopino on aika mahtava se tuumasi ja muutaman pihisti

Niillä saa saunan lämpimäksi!

Sen hän teki ja hetkeksi istahti

- Joulutonttu

Painajaisia.

Herään tukehtumisen tunteeseen.
Kurkkua kuristaa

puristaa.

Jalkoja heikottaa.

Huono olo.

Ajatus seis ja ovesta ulos!

Tartu hetkeen

muista hengittää

mene saunaan

ja nukkumaan.

Ole kiltti itselle

ja muille.

Ole ajattelematta

liikaa eteenpäin.

Me ollaan kaikki yhtä.

Ei tarvitse pelätä.

Saamme toisiltamme,

annamme takaisin.

Uni tulee,

kun kuulen toisten nukkuvan.

Hengitys

ja vaimea huokaus.

Lepään, luotan,

uskallan nukahtaa.

Toisten keskellä

silmät kiinni.

Kaikki meistä

keskeneräisiä

samassa kehossa

pieni lapsi

ja sopivasti rikkinäinen aikuinen.

Minä en luovuta. Yhä uudelleen kuljen tunteitani vastaan. Kävelen yksin aamuseitsemäksi mahdollisesti kuolemaan johtavaan leikkaukseen Töölön sairaalaan. Kävelen myöhässä ensimmäiselle kauan tapahtuvaksi odottamalleni joogatunnille ihailemaani joogakouluun. Astun ovesta ulos, sitten bussiin, kauppaan tai kahvilaan tai kirjastoon, tapaamiseen tai tilaisuuteen. Jokaiseen paikkaan johon en ole uskaltanut mennä takaisin.  Ovet avautuvat. Vuosien ajan. En tahdo minkään muuttuvan.

Minä en häpeä. Enkä jännitä. Minussa ei ole mitään vikaa. Ei ole yhtäkään diagnoosia joka voisi minut määrittää. Annan kehoni reaktioiden näkyä. Minä en ole reaktioni. Enkä kehoni. Pelko ei voi minua vahingoittaa.

― Ri

Lempeä sade
syksyn kosketus
pyyhkäisee maisemani yli.

Vavisuttelee varoen vaahteroita
ripsotellen lehtiä
värikkääksi räsymatoksi maahan.

Pisara kerrallaan
pesee
kesän pölyt pois.

Luo lätäköitä
lasten ja lastenmielisten
läiskyteltäväksi.

Loihtii maailman uusiksi.
Manaa muuttolinnut matkaan.
Kuiskii karhut ja kukkaset käpertymään talviunilleen.

Vedän villasukat jalkaan.
Hymyilen hiljaa,
sisäänpäin kääntyen.

Ilonpurot virtaavat
vapaana,
voimaa täys.

- H.

Ristiriitaisuus on toinen nimeni

Jos en oo mitään, oonko ketään.

Jos oon vain jossain, oonko missään.

Jos oon vaan aina ehkä,

ihan sama, miten vaan.

Oonko tosi, näkyvä?

Katkoviivat yhdistetty ? Kokonainen ihminen ?

Jääkö jälkeen jalanjäljet?

hiekkaan painuneet?

Vai roikunko vielä edellisissä päätöksissä?

uskaltamatta päästää irti?

Itsensä kuunteleminen on vaikeeta. Mun omaa ääntä ei kuule kukaan muu. 

Olisi ryhdyttävä itse kuuntelemaan sitä.

Vaikea olla jotakin mieltä.

- Yksi meistä

Luonnon voima

Virta venhettä vie

minun purteni keikkuu.

Se aalloilla melkein haukkaavi vettä.

Se myrskyissä heiluu ja uhmaa

luonnon voimaa, totuutta tuimaa.

Kun näin myrskyää meri

ja pelottaa mieltä.

Ois parempi ankkuri

venen perästä noutaa, 

etsiä saari ja odottaa poutaa.

Mieleni ehdoton ei periksi anna.

Sen vaikea on antaa olla.

Meri on raivoisa, se määrää tahdin ;

on pysähdyttävä nyt, keula saarta kohti.

Meri on suurempi, minä myönnän kyllä.

Rantaa kohti ja ankkuri kiinni.

Meri se jatkaa myrskyn sotaa.

Pienet on pieniä en luontoa mä ohjaa.

Minä itken mutta sade kastaa maan.

- Yksi meistä

Harhastani nimeltä ”Yhteiskunta”

Melkein koko elämäni tuntui aiemmin pyörivän käsitteen ”yhteiskunta” ympärillä. Mitä tämä ”yhteiskunta” minulta odottaa, toivoo ja haluaa, mitä velvollisuuksia ”yhteiskunta” minulle asettaa ja miten minun kuuluu elämässäni toimia, jotta voin olla yhtä arvokas osa tätä ”yhteiskuntaa”. Kuinka voin olla yhtä täysivaltainen ”yhteiskunnan” jäsen kuin kaikki muutkin ihmiset.

Itselleni, kuten myös monelle muullekin, ”yhteiskunnan” jäseneksi kelpaamiselle on tietyt kriteerit. Aika usein ne tuntuvat liittyvän ns. normaaliin työssäkäyntiin/jälkeläisten tuottamiseen. Ennen uskoin, että joku taho nimeltä ”yhteiskunta” ihan oikeasti odottaa minulta jompaa kumpaa tai molempia edellämainituista. Nämä odotukset ja niihin lähes epätoivoisesti pyrkiminen eivät aiheuttaneet mitään muuta kuin haittaa. Koin, etten kuulu ”porukkaan”, olen turha ja arvoton. Täysin hyödytön, pikemminkin ylimääräinen rasita. Loinen, joka elää muiden verta imien.Nämä tuntemukset aiheuttivat merkittävää stressiä joka vaikutti negatiivisesti sekä etenemiseen kuntoutumisessa että sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Ehkä suurin haaste oli epäonnistumisen tunne, joka vaikutti ennen kaikkea itsetuntoon, oman arvon (tai arvottomuuden) tuntoon sekä ihan yleisesti elämänlaatuun. En tuntenut eläväni ”yhteiskunnan” mielestä täyttä ja merkityksellistä elämää, koska en ole koskaan pystynyt käymään töissä. Ajattelin voivani olla onnellinen ja merkityksellinen ”yhteiskunnalle” vasta, kun siirryn työelämään.

En muutenkaan tuntenut täyttäväni kaikkia odotuksia, joita oletin ympäristön minulle asettaneen. Olin tyytymätön itseeni, kunnes kyllästyin koko kuvioon täysin. Totesin, että jos en kelpaa ”yhteiskunnalle” sellaisena kuin olen, niin ihan sama. En vaan enää jaksanut välittää. Päätin, että kunhan teen asiat siten, että tiedän itse tehneeni parhaani ja toiminenni niin, että voin olla tyytyväinen itseeni ja tekemisiini, kaikki on niin kuin pitääkin. Työelämään pääsemisessä onnistuminen jäi ajatuksissa taka-allalle tai ainakaan se ei enää tuntunut niin tärkeältä. Enemmän aloin miettimään omia voimavarojani, resurssejani ja lähtökohtiani omaa elämääni ja olemistani ajatellen. Tulin siihen lopputulokseen, että niillä mennään mitä on, koska en voi antaa mitään sellaista, mitä minulle ei ole tai jonka hankkimiseenkaan minulla ei ole vaadittavia resusseja. Päätin, että teen asiat itselleni parhaalla tavalla, riippumatta siitä mitä muut odottavat, haluavat tai ajattelevat. Aloin kuuntelemaan itseäni.

Minulle työelämään pääsyäkin tärkeämpi tavoite on ollut olla onnellinen. Kun työelämään siirtyminen alkoi noin 10 vuoden laaja-alaisen kuntoutumisen jälkeen näyttää erittäin epätodennäköiseltä, totesin, että onnellisuuteen ja siihen ”yhteiskunnan” jäsenyyden saavuttamiseen täytyy kehitellä jokin toinen reitti. Sellainen reitti, jota voin kulkea täysin niillä resursseilla, jotka minulla on tai jotka pystyn hankkimaan. Siten päädyin mm. eläväksi kirjaksi, vertaisohjaajaksi, kokemusasiantuntijaksi ja tovitukihenkilöksi. Näitä reittejä pitkin löysin omalle elämälleni merkityksen. Koin, että tämä oli minun reittini saada tuntea itseäni arvokkaaksi ”yhteiskunnan” jäseneksi. En tuntenut itseäni enää ylimääräiseksi loiseksi. Tunsin itseni myös onnellisemmaksi.

Vaikka saavutinkin omalla kohdallani tämän tavoitteen, tunteen siitä, että olen ”yhteiskunnan” jäsen, olen kuitenkin erittäin ahkerasti jatkanut näiden asioiden pohtimista. Nämä asiat ja niistä syntyvät ajatukset pyörivät nimittäin hyvin usein kohtaamisissani ihmisten kanssa. Asia koskettaa itseäni todella paljon ja toivoisin voivani vaikuttaa muidenkin asenteisiin ja ajatuksiin tätä ”yhteiskuntaa”, sen odotuksia ja toisia kanssaihmisiä kohtaan.

Olen tyytyväinen siihen, kuinka pitkään olen hoitanut asiani omien tuntemuksieni mukaan, itseäni kuunnellen, eli ns. tunneohjauksella kulkien. Se toimii erittäion hyvin, jos tuntee itsensä ja luottaa tuntemuksiinsa. Olen joskus perustellut muiden mielestä ehkä hivenen epätavallisia valintojani sillä, että jos asiat todella kuuluu tehdä tietyllä tavalla tämän ”yhteiskunnan” mukaan, niin olen kyllä jäänyt ihman sitä ohjekirjaa. Moniin valintoihini ja niiden hyväksyttävyyteen olen saanut vahvistusta ja varmuutta ajatuksesta, että kaikki on ok, kunhan menen sillä tunneohjauksella, enkä riko lakeja.

Olen pikkuhiljaa tullut myös siihen lopputulokseen, että mitään tälläistäsuurta ylintä valvojaa nimeltä ”yhteiskunta” ei ole. Uskon, että tätä ”yhteiskuntaa” jonakin kaikkivaltiaani tahona ei ole. Mikään tälläinen taho ei ole tullut kertomaan minulle, mitä minulta odotetaan. Kunhan ei riko niitä lakeja. Nämä minua vuosia piinanneet ”yhteiskunnan” vaatimukset ovat tulleet omasta päästäni. Ne ovat vain omia oletuksiani, kuvitelmiani ja luulojani. Voin olla väärässä, mutta olen aika varma, että tästä on kyse myös muiden ihmisten kohdalla. Oletuksista, kuvitelmista ja luuloista. Kaikki tekevät omat päätöksensä elämässään, mutta itse en anna näiden ”harhojen” määritellä ja ohjata elämää. En voi tietää, mitä kukakin minulta haluaa, odottaa tai toivoo, mutta en ainakaan usko, että näitä vaatimuksia latelisi jokin ylin, näkymätön ja minun mielestäni kuvitteellinen taho. Tiedän kyllä monesti, mitä yksittäiset ihmiset minulta odottavat. Edustivat he sitten mitä tahansa ammattikuntaa tai tahoa, niin se taho ei mielestäni ole tämä ”yhteiskunta” ja nämä ihmiset ovat vain yksittäisiä ihmisiä. Heillä voi olla ohjeita esimerkiksi psykiatrista hoitoani ajatellen, mutta harvoin mikään yksittäisen ihmisen suusta tuleva sanoma on mikään yksi ainoa totuus, mikään maailman laajuinen fakta. Kyse on mielipiteistä ja näkemyksistä, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän niiden esittäjien omia. Perustuen heidän lähtökohtiinsa, taustoihinsa ja kokemuksiinsa.

Loppupeleissä en edes kysymälläkään voi tietää, mitä minulta odotetaan. En näe kenenkään toisen mieleen. Ja vaikka joku yksittäinen ihminen selkeästi odottaisikin jotain, ei hänelläkään ole loppujen lopuksi mitään oikeuksia määrittää ja ohjata minun elämääni. Eikä minun tapojani, tekojani ja arvojani määritä mitkään omat oletukseni muiden mahdollisista oletuksista. Joten perustan oman tapani elää siihen mitä tunnen. Se on minulle se ainoa toimiva ohje elää elämäni ja olla mukana. Sitten voisikin kysyä, että mukana missä, jos sitä ”yhteiskuntaa” ei minun mielestäni edes ole olemassa. Vastaus on hyvin yksinkertainen; olen mukana elämässä elämääni ihmisenä muiden ihmisten kanssa. Ja koska kaikki kriteerit ja odotukset ”porukkaan” kuulumiselle menevät todella hankaliksi jo ihan siitä syystä, että kaikki ihmiset ovat niin erilaisia, niin itselleni riittää se, että olen ihminen. Ja minulla on sama ihmisarvo kuin muillakin ihmisillä. Se riittää. Sen kummempia jäsenyyksiä ”yhteiskuntaan” en tarvitse. Siitä on minun mielestäni todisteena se, että kun hylkäsin ajatukset ”yhteiskunnasta” ja sen määrityksistä ja keskityin vain olemaan ihminen ihmisten joukossa, olen tuntenut kuuluvani ”porukkaan” paremmin kuin koskaan. Ilokseni olen huomannut, että eipä siihen sitten tarvitukaan sitä ns. normaalia työelämää tai omaa jälkikasvua. Riittää, että olen ihminen ja muistan lait.

Välillä kohtaamiset kanssaihmisten kanssa saavat kuitenkin muistamaan, että kaikille se ei riitä. Jotkut todellakin pitävät esimerkiksi tälläisiä tuilla eläviä mielenterveyskuntoutujia vähempiarvoisina verrattuna esimerkiksi töillä itsensä elättäviin ns terveisiin ihmisiin. Jotta tämän tyyliset asenteet ja kommentit eivät vaikuttaisi oman arvon tunteisiini tai mielikuviini itsestäni (ainakaan negatiivisesti), muistutan itseäni siitä, että olen kuitenkin aina samalla viivalla muiden ihmisten kanssa. Myös muiden tuilla elävien mielenterveyskuntoutujien. Joten jos pitäisin itseäni vähempiarvoisena, koska olen mielenterveyskuntoutuja ja elän tuilla, tavallaan myöntäisin silloin, että kaikki muutkin tuilla elävät mielenterveyskuntoutujat ovat jollain lailla muka vähempiarvoisia. Ja mitään sellaista en tietenkään allekirjoita. Joten keskityn elämään elämääni onnellisena ihmisenä muiden kanssaihmisten kanssa. Saman arvoisena ja yhtä merkityksellisenä, unohtaen kokonaan, mitä tämä minulle nykyään merkityksetön kerho nimeltä ”yhteiskunta” odottaa. Teen sen, minkä varmasti pystyn, eli olen ihminen. Se saa luvan riittää tässä elämässä.

- Tero/Teresa Leppä 1.3. 2016

Rohkeus

Jos tänään on vahva ja huomenna heikko, eräässä laulussa todetaan, niin kuinka voi enää tietää.

Rohkeutta pidetään usein vahvuutena ja epävarmuutta heikkoutena. Näin ei aina kuitenkaan ole.

Kaikki tuntenevat termin hullunrohkea tai sanonnan: hän on joko hullu tai tavattoman rohkea.

Yltiöpäisyys voi johtaa ojasta allikkoon tai varovaisuus olla viisautta.

Mielen häiriöissä voi tuntea olonsa poikkeuksellisen epävarmaksi tai käyttäytyä ylirohkeasti.

Silloin käytös ei aina ole järkevää.

Muistan kuinka karkailin osastoilta ja vaelsin tuntikausia pitkin kaupungin öisiä katuja.

Muistan myös kuinka pelkäsin hoitohenkilökuntaa kuollakseni  ja se johtikin joskus itsemurhan partaalle.

Palatakseni lauluun; ei sitä voikaan tietää ja se voi olla hyvä niin.

Joskus kun on oikein tuntea olonsa vahvaksi ja joskus taas heikoksi.

Sitä kutsutaan elämäksi.

- oopee

Vanhuus

vanhuus ei tule yksin. sitä seuraa useimmiten yksinäisyys.

seuraksi kehitellään hyljerobotteja ja teknisiä apuvälineitä.

Ystäväni Anni totesi, että kun kuolen hänellä ei ole enää ketään.

Eikä kukaan muista, ei jää jälkiä.

Itse olen aina pelännyt,että jälkeen jäisi jotain. Se voi olla valheellista, näkökulman sävyttämää. Se ei ole kontrollissani, hyppysissäni.

Minua hieman pelottaa, että minusta tulee katkera vanhana.

Minulle on vieras ajatus olettaa, että elää vanhaksi. Miten paljon ikä meissä muuttaa ja mihin suuntaan?

Pelkään, etten kestä sitä miten mikään ei ole hallinnassani ja valitan vaan kaikesta, enkä löydä hyviä asioita.

En välttämättä toivo edes olevani terve. Tietenkin toivoisin, että pystyisin mahdollisimman paljon huolehtimaan itsestäni ja että olisi vielä mahdollisuus tehdä valintoja itse.

Vanhuus tulee harvoin yksin Parkinson, Alzheimer, sydähäiriöt, nivelten jäykkyys, osteoporoosi. You name it, they have it.

Milloin joutuu/pääsee omasta asumisesta ryhmäkotiin...

Joku joutuu ne vaipat vaihtamaan, ruuankin ehkä syöttämään ja vaikka rollaattorilla mummoraattori liikkuu - niin aina on mielessä milloin lipeää matkalla vessaan ja jääkö se viimeiseksi asioinniksi. Taantuu lapsen tasolle. Hieman Benjamin Button.

Tuskin saat omaa huonetta. Mitä jos dementiapotilas kiipeää päällesi sänkyyn joka yö? Minun äidinäitiäni tämä ei naurata.

Milloin meidän sukupolvemme pääsee eläkkeelle? Kohoaako eliniänennuste vielä?

Kadunko vielä sitten sitä yhtä ainoaa asiaa.

Minulla ei käy sukulaisia, tuskin ystäviä tai tuttujakaan. Toivottavasti Anni on lähelläni, toisin kuin nyt nuo 176 kilometriä välissämme.

Ainoat kontaktit ovat muut potilaat/asukkaat ja ylityöllistetyt hoitajat jotka lapioivat paskaa. Niillä ei ole aikaa ja meillä ei ole kuin sitä, kunnes ei ole mitään.

- pliamyr

MAAILMALLA

Olen maailmalla matkaajana

kierrän kaarran tarkkailijana

Kerään siunattuja sanoja

avaan suljettuja saloja

Katson, tutkin tarkemmin

silmät edessä ja takana

Koen kaiken nyt herkemmin

ei oma elämä ole edes taakkana

Odotan aamua, auringon nousua

elämän virtalähdettä ja myös sinua

Tule luokseni tuulessa, ilmavirran myötä

hymy huulilla sanot sen, hyvää yötä

- Emma Amanda

Meikkaan itseni syksyn värein. Sanovat, että pitäisi meikata luonnon valossa, mutta se on niin armoton kaikille itseään piilotteleville juonteille

Puen ylleni ja lähden ulos

Puolimatkassa huomaan yhä kantavani kotoa tuomaani hikeä mukanani

Matkalla katson auki revittyä katua

En varmaankaan näe häntä siellä

Katson bussin ikkunasta heijastustani ja mietin miksen nää itseäni

-S-

Rakkaus ja sanoa

Pakastan sinua on niin paljon helpompi sanoa. Ehkä suomalainen mies ei paljoa puhu eikä pussaa. Opettelee iskurepliikit peilin edessä ja viljelee niitä mitä tökeröimmissä tilanteissa. Kuten raitiovaunupysäkillä;  Moi käytsä usein täällä? Tai tutun tavatessaan; Hei, ai se oot sä, en meinannut tuntea sua vaatteet päällä!

Toisin kuin Alangon Ismo laulaa rakkaus ei ole ruma sana. Ehkä Tommy Taberman pilvenhattaraltaan voisi valaista hieman. Minä en tohdi enkä osaa. Läheisteni parissa rakkaus ilmenee enemmän teoissa kuin puheissa. Jos siitä joskus harvoin puhutaankin, niin sitten rivien väleissä tai sivulauseissa.

Olen eläissäni sanonut alle kymmenen kertaa; Minä rakastan sinua. Vaikeneminen on kultaa, onko? Puhuu vähän mutta asiaa, niinkö? Ei todellakaan. Ajat muuttuvat. Roolimallit ja roolit vaihtuvat. Asiat tuntuvat kenties ongelmallisemmilta kuin ennen, mutta eiköhän parempaan suuntaan olla kuitenkin menossa.

Naisten ja miesten roolit ovat jo paljon vapautuneempia – ainakin meillä Suomessa. Ehkä asioista osataan puhuakin. Sanoa rakkaudella on jo paljon yleisempää.

- oopee

Hymy

Kannonnokassa
väritän sinulle
jokaisen tyhjän lehden kerrallaan.

Sinulle
pidän puhelinta auki
äänet ärsyttämässä
ja hymyilen
kaatosateessa
ja vastatuulessa.

Hymy
jota odotan.
Odotathan minua

kun nousen raskain jaloin
korkeat askelmat
en edes laske niitä enää
vaan menen askelma kerrallaan
ja kasvan
itseni vuoksi
mutta hymyillen
painajaisissanikin

sillä herätäthän minut.

-SMEI

Seikkailu, löytöretki, kuulas, kirkas

on ensimmäinen kirkas päivä viikkoon

ihmiset kerääntyvät kadulle

heitä tervehtii kuulas tuuli

mietimme onko vasta kevät vai jo kesä

monet miettivät jo lomiensa säitä

hän makaa sängyllä ja pyytää ostamaan kaihtimet

kiskon epätoivoisesti veluuriverhoja

satiinilakanoihin alkaa hikisenä jäädä kiinni

hän on löytöretkeni

aloitimme tämän seikkailun viimeisenä keinona

tuntea jotain suurempaa ja yhdistävää

kun vien tarkkaan, huolella lajitellut roskat huomaan
että ensimmäiset istutetut kukat

iskeytyvät läpi luonnon keskellä

ovatko ne linnun jätöksistä syntyneet

onko tässä joskus ollut jonkun koti

tai tärkeä, rakas, paikka

parisuhdetta ei pitäisi aloittaa

kun kaktuksetkin kuolevat huomaamatta

vakiona silti saamme sokean naapurin ylipirteää apukoiraa

kiskomaan meitä ulos

vuorotellen olemme narun ja naurun päässä

unohdamme ikämme, unetamme ikävämme

leikit ettei arpia ole koskaan tullut

pelkäämme yhä muita

vuorokaudessa ei ole aikaa jolloin

uskomme välttyvämme vierailta ihmisiltä

hieman myöhässä laitan seinälle ensin kellon

ei tarvitse aina hiplata rikkinäistä kännykkää

sitten kalenterin

kirjoitat siihen hei

enkä tiedä sinusta enää mitään

kaikkeus on uhmakkaimmin kukkeimmillaan

ja minä olen yhä niin onnellinen

että ehkä yritän uudelleen hieman kokeneempana

- pliamyr

Tuulivaroitus

Se kävi kasvoilleni jo kun astuin ulos autosta. Aallot pauhasivat villisti.

Hän oli pyytänyt lähettämään videoita, ei se niissä näyttänyt oikein miltään, vaikka puut olivat kaksinkerroin ja viima tukki mikrofonin.

Kuvassa hiukset peittivät silmäni, niihin oli tullut uusia ryppyjä.

Päädyimme yöpymään rannan vierasmajoissa, lakanat maksoivat kaksitoista euroa.

Meri oli niin kaunis illalla.

Seuraava päivänä oli varsin tyyntä.

Tyhjensimme rännit ja linnunpöntöt, osassa oli kuolleita poikasia.

Lähetin lisää videoita.

Kahvikalliolta näkyi joutsenpari.

Oli aika pakata tavarat.

- i