Minä en luovuta. Yhä uudelleen kuljen tunteitani vastaan. Kävelen yksin aamuseitsemäksi mahdollisesti kuolemaan johtavaan leikkaukseen Töölön sairaalaan. Kävelen myöhässä ensimmäiselle kauan tapahtuvaksi odottamalleni joogatunnille ihailemaani joogakouluun. Astun ovesta ulos, sitten bussiin, kauppaan tai kahvilaan tai kirjastoon, tapaamiseen tai tilaisuuteen. Jokaiseen paikkaan johon en ole uskaltanut mennä takaisin.  Ovet avautuvat. Vuosien ajan. En tahdo minkään muuttuvan.

Minä en häpeä. Enkä jännitä. Minussa ei ole mitään vikaa. Ei ole yhtäkään diagnoosia joka voisi minut määrittää. Annan kehoni reaktioiden näkyä. Minä en ole reaktioni. Enkä kehoni. Pelko ei voi minua vahingoittaa.

― Ri

Lempeä sade
syksyn kosketus
pyyhkäisee maisemani yli.

Vavisuttelee varoen vaahteroita
ripsotellen lehtiä
värikkääksi räsymatoksi maahan.

Pisara kerrallaan
pesee
kesän pölyt pois.

Luo lätäköitä
lasten ja lastenmielisten
läiskyteltäväksi.

Loihtii maailman uusiksi.
Manaa muuttolinnut matkaan.
Kuiskii karhut ja kukkaset käpertymään talviunilleen.

Vedän villasukat jalkaan.
Hymyilen hiljaa,
sisäänpäin kääntyen.

Ilonpurot virtaavat
vapaana,
voimaa täys.

- H.

Ristiriitaisuus on toinen nimeni

Jos en oo mitään, oonko ketään.

Jos oon vain jossain, oonko missään.

Jos oon vaan aina ehkä,

ihan sama, miten vaan.

Oonko tosi, näkyvä?

Katkoviivat yhdistetty ? Kokonainen ihminen ?

Jääkö jälkeen jalanjäljet?

hiekkaan painuneet?

Vai roikunko vielä edellisissä päätöksissä?

uskaltamatta päästää irti?

Itsensä kuunteleminen on vaikeeta. Mun omaa ääntä ei kuule kukaan muu. 

Olisi ryhdyttävä itse kuuntelemaan sitä.

Vaikea olla jotakin mieltä.

- Yksi meistä

Luonnon voima

Virta venhettä vie

minun purteni keikkuu.

Se aalloilla melkein haukkaavi vettä.

Se myrskyissä heiluu ja uhmaa

luonnon voimaa, totuutta tuimaa.

Kun näin myrskyää meri

ja pelottaa mieltä.

Ois parempi ankkuri

venen perästä noutaa, 

etsiä saari ja odottaa poutaa.

Mieleni ehdoton ei periksi anna.

Sen vaikea on antaa olla.

Meri on raivoisa, se määrää tahdin ;

on pysähdyttävä nyt, keula saarta kohti.

Meri on suurempi, minä myönnän kyllä.

Rantaa kohti ja ankkuri kiinni.

Meri se jatkaa myrskyn sotaa.

Pienet on pieniä en luontoa mä ohjaa.

Minä itken mutta sade kastaa maan.

- Yksi meistä

Harhastani nimeltä ”Yhteiskunta”

Melkein koko elämäni tuntui aiemmin pyörivän käsitteen ”yhteiskunta” ympärillä. Mitä tämä ”yhteiskunta” minulta odottaa, toivoo ja haluaa, mitä velvollisuuksia ”yhteiskunta” minulle asettaa ja miten minun kuuluu elämässäni toimia, jotta voin olla yhtä arvokas osa tätä ”yhteiskuntaa”. Kuinka voin olla yhtä täysivaltainen ”yhteiskunnan” jäsen kuin kaikki muutkin ihmiset.

Itselleni, kuten myös monelle muullekin, ”yhteiskunnan” jäseneksi kelpaamiselle on tietyt kriteerit. Aika usein ne tuntuvat liittyvän ns. normaaliin työssäkäyntiin/jälkeläisten tuottamiseen. Ennen uskoin, että joku taho nimeltä ”yhteiskunta” ihan oikeasti odottaa minulta jompaa kumpaa tai molempia edellämainituista. Nämä odotukset ja niihin lähes epätoivoisesti pyrkiminen eivät aiheuttaneet mitään muuta kuin haittaa. Koin, etten kuulu ”porukkaan”, olen turha ja arvoton. Täysin hyödytön, pikemminkin ylimääräinen rasita. Loinen, joka elää muiden verta imien.Nämä tuntemukset aiheuttivat merkittävää stressiä joka vaikutti negatiivisesti sekä etenemiseen kuntoutumisessa että sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Ehkä suurin haaste oli epäonnistumisen tunne, joka vaikutti ennen kaikkea itsetuntoon, oman arvon (tai arvottomuuden) tuntoon sekä ihan yleisesti elämänlaatuun. En tuntenut eläväni ”yhteiskunnan” mielestä täyttä ja merkityksellistä elämää, koska en ole koskaan pystynyt käymään töissä. Ajattelin voivani olla onnellinen ja merkityksellinen ”yhteiskunnalle” vasta, kun siirryn työelämään.

En muutenkaan tuntenut täyttäväni kaikkia odotuksia, joita oletin ympäristön minulle asettaneen. Olin tyytymätön itseeni, kunnes kyllästyin koko kuvioon täysin. Totesin, että jos en kelpaa ”yhteiskunnalle” sellaisena kuin olen, niin ihan sama. En vaan enää jaksanut välittää. Päätin, että kunhan teen asiat siten, että tiedän itse tehneeni parhaani ja toiminenni niin, että voin olla tyytyväinen itseeni ja tekemisiini, kaikki on niin kuin pitääkin. Työelämään pääsemisessä onnistuminen jäi ajatuksissa taka-allalle tai ainakaan se ei enää tuntunut niin tärkeältä. Enemmän aloin miettimään omia voimavarojani, resurssejani ja lähtökohtiani omaa elämääni ja olemistani ajatellen. Tulin siihen lopputulokseen, että niillä mennään mitä on, koska en voi antaa mitään sellaista, mitä minulle ei ole tai jonka hankkimiseenkaan minulla ei ole vaadittavia resusseja. Päätin, että teen asiat itselleni parhaalla tavalla, riippumatta siitä mitä muut odottavat, haluavat tai ajattelevat. Aloin kuuntelemaan itseäni.

Minulle työelämään pääsyäkin tärkeämpi tavoite on ollut olla onnellinen. Kun työelämään siirtyminen alkoi noin 10 vuoden laaja-alaisen kuntoutumisen jälkeen näyttää erittäin epätodennäköiseltä, totesin, että onnellisuuteen ja siihen ”yhteiskunnan” jäsenyyden saavuttamiseen täytyy kehitellä jokin toinen reitti. Sellainen reitti, jota voin kulkea täysin niillä resursseilla, jotka minulla on tai jotka pystyn hankkimaan. Siten päädyin mm. eläväksi kirjaksi, vertaisohjaajaksi, kokemusasiantuntijaksi ja tovitukihenkilöksi. Näitä reittejä pitkin löysin omalle elämälleni merkityksen. Koin, että tämä oli minun reittini saada tuntea itseäni arvokkaaksi ”yhteiskunnan” jäseneksi. En tuntenut itseäni enää ylimääräiseksi loiseksi. Tunsin itseni myös onnellisemmaksi.

Vaikka saavutinkin omalla kohdallani tämän tavoitteen, tunteen siitä, että olen ”yhteiskunnan” jäsen, olen kuitenkin erittäin ahkerasti jatkanut näiden asioiden pohtimista. Nämä asiat ja niistä syntyvät ajatukset pyörivät nimittäin hyvin usein kohtaamisissani ihmisten kanssa. Asia koskettaa itseäni todella paljon ja toivoisin voivani vaikuttaa muidenkin asenteisiin ja ajatuksiin tätä ”yhteiskuntaa”, sen odotuksia ja toisia kanssaihmisiä kohtaan.

Olen tyytyväinen siihen, kuinka pitkään olen hoitanut asiani omien tuntemuksieni mukaan, itseäni kuunnellen, eli ns. tunneohjauksella kulkien. Se toimii erittäion hyvin, jos tuntee itsensä ja luottaa tuntemuksiinsa. Olen joskus perustellut muiden mielestä ehkä hivenen epätavallisia valintojani sillä, että jos asiat todella kuuluu tehdä tietyllä tavalla tämän ”yhteiskunnan” mukaan, niin olen kyllä jäänyt ihman sitä ohjekirjaa. Moniin valintoihini ja niiden hyväksyttävyyteen olen saanut vahvistusta ja varmuutta ajatuksesta, että kaikki on ok, kunhan menen sillä tunneohjauksella, enkä riko lakeja.

Olen pikkuhiljaa tullut myös siihen lopputulokseen, että mitään tälläistäsuurta ylintä valvojaa nimeltä ”yhteiskunta” ei ole. Uskon, että tätä ”yhteiskuntaa” jonakin kaikkivaltiaani tahona ei ole. Mikään tälläinen taho ei ole tullut kertomaan minulle, mitä minulta odotetaan. Kunhan ei riko niitä lakeja. Nämä minua vuosia piinanneet ”yhteiskunnan” vaatimukset ovat tulleet omasta päästäni. Ne ovat vain omia oletuksiani, kuvitelmiani ja luulojani. Voin olla väärässä, mutta olen aika varma, että tästä on kyse myös muiden ihmisten kohdalla. Oletuksista, kuvitelmista ja luuloista. Kaikki tekevät omat päätöksensä elämässään, mutta itse en anna näiden ”harhojen” määritellä ja ohjata elämää. En voi tietää, mitä kukakin minulta haluaa, odottaa tai toivoo, mutta en ainakaan usko, että näitä vaatimuksia latelisi jokin ylin, näkymätön ja minun mielestäni kuvitteellinen taho. Tiedän kyllä monesti, mitä yksittäiset ihmiset minulta odottavat. Edustivat he sitten mitä tahansa ammattikuntaa tai tahoa, niin se taho ei mielestäni ole tämä ”yhteiskunta” ja nämä ihmiset ovat vain yksittäisiä ihmisiä. Heillä voi olla ohjeita esimerkiksi psykiatrista hoitoani ajatellen, mutta harvoin mikään yksittäisen ihmisen suusta tuleva sanoma on mikään yksi ainoa totuus, mikään maailman laajuinen fakta. Kyse on mielipiteistä ja näkemyksistä, jotka ovat aina enemmän tai vähemmän niiden esittäjien omia. Perustuen heidän lähtökohtiinsa, taustoihinsa ja kokemuksiinsa.

Loppupeleissä en edes kysymälläkään voi tietää, mitä minulta odotetaan. En näe kenenkään toisen mieleen. Ja vaikka joku yksittäinen ihminen selkeästi odottaisikin jotain, ei hänelläkään ole loppujen lopuksi mitään oikeuksia määrittää ja ohjata minun elämääni. Eikä minun tapojani, tekojani ja arvojani määritä mitkään omat oletukseni muiden mahdollisista oletuksista. Joten perustan oman tapani elää siihen mitä tunnen. Se on minulle se ainoa toimiva ohje elää elämäni ja olla mukana. Sitten voisikin kysyä, että mukana missä, jos sitä ”yhteiskuntaa” ei minun mielestäni edes ole olemassa. Vastaus on hyvin yksinkertainen; olen mukana elämässä elämääni ihmisenä muiden ihmisten kanssa. Ja koska kaikki kriteerit ja odotukset ”porukkaan” kuulumiselle menevät todella hankaliksi jo ihan siitä syystä, että kaikki ihmiset ovat niin erilaisia, niin itselleni riittää se, että olen ihminen. Ja minulla on sama ihmisarvo kuin muillakin ihmisillä. Se riittää. Sen kummempia jäsenyyksiä ”yhteiskuntaan” en tarvitse. Siitä on minun mielestäni todisteena se, että kun hylkäsin ajatukset ”yhteiskunnasta” ja sen määrityksistä ja keskityin vain olemaan ihminen ihmisten joukossa, olen tuntenut kuuluvani ”porukkaan” paremmin kuin koskaan. Ilokseni olen huomannut, että eipä siihen sitten tarvitukaan sitä ns. normaalia työelämää tai omaa jälkikasvua. Riittää, että olen ihminen ja muistan lait.

Välillä kohtaamiset kanssaihmisten kanssa saavat kuitenkin muistamaan, että kaikille se ei riitä. Jotkut todellakin pitävät esimerkiksi tälläisiä tuilla eläviä mielenterveyskuntoutujia vähempiarvoisina verrattuna esimerkiksi töillä itsensä elättäviin ns terveisiin ihmisiin. Jotta tämän tyyliset asenteet ja kommentit eivät vaikuttaisi oman arvon tunteisiini tai mielikuviini itsestäni (ainakaan negatiivisesti), muistutan itseäni siitä, että olen kuitenkin aina samalla viivalla muiden ihmisten kanssa. Myös muiden tuilla elävien mielenterveyskuntoutujien. Joten jos pitäisin itseäni vähempiarvoisena, koska olen mielenterveyskuntoutuja ja elän tuilla, tavallaan myöntäisin silloin, että kaikki muutkin tuilla elävät mielenterveyskuntoutujat ovat jollain lailla muka vähempiarvoisia. Ja mitään sellaista en tietenkään allekirjoita. Joten keskityn elämään elämääni onnellisena ihmisenä muiden kanssaihmisten kanssa. Saman arvoisena ja yhtä merkityksellisenä, unohtaen kokonaan, mitä tämä minulle nykyään merkityksetön kerho nimeltä ”yhteiskunta” odottaa. Teen sen, minkä varmasti pystyn, eli olen ihminen. Se saa luvan riittää tässä elämässä.

- Tero/Teresa Leppä 1.3. 2016

Rohkeus

Jos tänään on vahva ja huomenna heikko, eräässä laulussa todetaan, niin kuinka voi enää tietää.

Rohkeutta pidetään usein vahvuutena ja epävarmuutta heikkoutena. Näin ei aina kuitenkaan ole.

Kaikki tuntenevat termin hullunrohkea tai sanonnan: hän on joko hullu tai tavattoman rohkea.

Yltiöpäisyys voi johtaa ojasta allikkoon tai varovaisuus olla viisautta.

Mielen häiriöissä voi tuntea olonsa poikkeuksellisen epävarmaksi tai käyttäytyä ylirohkeasti.

Silloin käytös ei aina ole järkevää.

Muistan kuinka karkailin osastoilta ja vaelsin tuntikausia pitkin kaupungin öisiä katuja.

Muistan myös kuinka pelkäsin hoitohenkilökuntaa kuollakseni  ja se johtikin joskus itsemurhan partaalle.

Palatakseni lauluun; ei sitä voikaan tietää ja se voi olla hyvä niin.

Joskus kun on oikein tuntea olonsa vahvaksi ja joskus taas heikoksi.

Sitä kutsutaan elämäksi.

- oopee

Vanhuus

vanhuus ei tule yksin. sitä seuraa useimmiten yksinäisyys.

seuraksi kehitellään hyljerobotteja ja teknisiä apuvälineitä.

Ystäväni Anni totesi, että kun kuolen hänellä ei ole enää ketään.

Eikä kukaan muista, ei jää jälkiä.

Itse olen aina pelännyt,että jälkeen jäisi jotain. Se voi olla valheellista, näkökulman sävyttämää. Se ei ole kontrollissani, hyppysissäni.

Minua hieman pelottaa, että minusta tulee katkera vanhana.

Minulle on vieras ajatus olettaa, että elää vanhaksi. Miten paljon ikä meissä muuttaa ja mihin suuntaan?

Pelkään, etten kestä sitä miten mikään ei ole hallinnassani ja valitan vaan kaikesta, enkä löydä hyviä asioita.

En välttämättä toivo edes olevani terve. Tietenkin toivoisin, että pystyisin mahdollisimman paljon huolehtimaan itsestäni ja että olisi vielä mahdollisuus tehdä valintoja itse.

Vanhuus tulee harvoin yksin Parkinson, Alzheimer, sydähäiriöt, nivelten jäykkyys, osteoporoosi. You name it, they have it.

Milloin joutuu/pääsee omasta asumisesta ryhmäkotiin...

Joku joutuu ne vaipat vaihtamaan, ruuankin ehkä syöttämään ja vaikka rollaattorilla mummoraattori liikkuu - niin aina on mielessä milloin lipeää matkalla vessaan ja jääkö se viimeiseksi asioinniksi. Taantuu lapsen tasolle. Hieman Benjamin Button.

Tuskin saat omaa huonetta. Mitä jos dementiapotilas kiipeää päällesi sänkyyn joka yö? Minun äidinäitiäni tämä ei naurata.

Milloin meidän sukupolvemme pääsee eläkkeelle? Kohoaako eliniänennuste vielä?

Kadunko vielä sitten sitä yhtä ainoaa asiaa.

Minulla ei käy sukulaisia, tuskin ystäviä tai tuttujakaan. Toivottavasti Anni on lähelläni, toisin kuin nyt nuo 176 kilometriä välissämme.

Ainoat kontaktit ovat muut potilaat/asukkaat ja ylityöllistetyt hoitajat jotka lapioivat paskaa. Niillä ei ole aikaa ja meillä ei ole kuin sitä, kunnes ei ole mitään.

- pliamyr